Aiheittain

perjantai 11. marraskuuta 2016

Elämän poluilta löytyneitä XIII

Alkajaisiksi harmittaa hieman hiljaisuuteni tällä kanavalla, mutta sen syynä oli raskaat tietotekniset ongelmat, jotka ovat nyt poistuneet ja "uusi" kone hurisee hiljaa hyllyllä. Mutta nyt asiaan.

Siivotessa kaappeja tuli esiin wanhaa tavaraa ja otan tämän aiheen käsittelyyn, koska nyt on ollut paljon polemiikkia siitä: Mitä kuvataan, missä kuvataan ja niiden julkaisu. Tänä päivänä kuvan ottaminen on super helppoa ja nopeasti sen saa syötettyä internetin erilaisiin versioihin. Lehdet myös pyytävät verkkosivuillaan kuvan lähettämistä tapahtuma paikoilta, esimerkiksi kolarit ja tulipalot.

Ennen oli toisin. Kameraan piti negatiivit tehdä itse joko paperille tai lasille ja sitten piti omata pimeä huone, jossa kehittää kuva. Valokuvaamoissa lasinegatiivit olivat yleisesti käytössä vielä 1960-luvulla. Tämä selvisi, kun vanhempani juhlivat 40 vuotista yhteistä taivaltaan ja sen kunniaksi tein albumin noista vuosista. Soitin valokuvaamoon ja tiedustelin olisiko negatiivit vielä tallella. Sain kuulla, että ne ovat lasinegatiiveja ja niitä oltiin poistamassa, sillä ne veivät paljon tilaa. Sain kuitenkin kuvasarjan teetettyä.
Tämä on isäni kamera, mutta en ole varma siitä, että onko tämä jo filmiä käyttävä kamera, sillä tuntemukseni alalta ovat heikot. Kuvat olivat mustavalkoisia.

Salamavalotkaan eivät olleet ihan helppoja, sillä vanhimmissa kameroissa oli erillinen teline, johon kaadettiin jauhetta, joka sytytettiin, mutta myöhemmin tulivat lamppusalamavalot eli kennoon liitettiin kertakäyttöinen lamppu. Kenno oli yhteydessä kameraan ja kuvan laitteen sai kiinnitettyä kameran päällä olleeseen pidikkeeseen.

Ajat muuttuivat ja alkoi tulla värifilmejä. Polaroid valmisti kameroita, jotka kehittivät kuvan suoraan itsekehittyvälle paperille, joka tulostui melko nopeasti. Kuvaa piti heilutella hetken, että se kuivuisi. Nykyisin kuvat tuntee siitä, että niiden väritys on enemmän punasävyinen kuin perinteisten filmikameroiden väri ja siinä on raitaisuutta. Näistä kuvista ei saanut kopioita, sillä negatiivia ei ollut.
Eläviä kuvia oltiin aiemmin käyty katsomassa elokuvateattereissa, mutta myöhemmin tuli kotikäyttöön kaitafilmikamerat. Ne vaativat erillisen projektorin ja valkokankaan toistoa varten. Ääntä jos filmiin haluttiin, niin käytettiin kelanauhuria tai C-kasettia. Alkuun C-kasetin toisto oli heikkoa, joten usein käytettiin kelanauhuria. Isi osti kameran kesällä 1970 ja siihen onnistuttiin tallentamaan isän äiti, ennen hänen äkillistä kuolemaa. Kuvaraita on tyypillinen mummolle eli hän kerää lapsenlapset käsivarsien suojaan, kuin kana emo. Isi käytti kaitafilmikameraa myös suuronnettomuus harjoituksissa. Aika järkyttävää materiaalia oli täyden linja-auton suistuminen tieltä ja matkustajalentokoneen putoaminen metsään. Lilli Markkanen oli sen ajan huippu maskeeraja ja oli opettanut ensiapuopettajille, kuinka vammamaskit saadaan naamioitua oikean näköisiksi. Näistä löytyy yhä myös erilliset ääninauhat. Isi luopui kaitafilmauksesta, sillä kohonnut hopean hinta teki siitä turhan kalliin harrastuksen.

Aika kulki eteenpäin ja mustavalkoiset kuvat jäivät valokuvaamojen erikoisuuksiksi. Kamerat kehittyivät ja tuli markkinoille jopa kertakäyttökameroita, joita myytiin messujen ja festareiden porteilla ja infopisteissä. Tällaisessa kamerassa oli normaali filmi, mutta uutta siihen ei voinut ladata. Tuli myös ns. pokettikameroita, jotka olivat litteitä, mutta niihin sai vaihdettua uuden rullan. Toki näissäkin piti rullasta kelata filmi takaisin, ennen kuin sen voi sieltä poistaa. Tämän ajan kameroissa oli kiinteät salamavalot ja joissakin jopa Zoom toiminto.

Filmi ja ääni samassa paketissa oli uutta edistystä eli markkinoille tulivat videonauhurit. Kameroita oli eritasoisia ja osa vaati erillisen videolaitteen ja osa toimi myös itse toistimena. Laite oli iso ja akun kanssa painoa liki viisi kiloa eli kuuluu sarjaan raahattavat. Ulkona suoritetut kuvaukset oli hienoa katseltavaa, mutta mikrofonin tekniikka vielä lapsen kengissä, joten ulkokuvausten äänen laatu heikko, sillä mikki otti kaiken ympäristön äänet mukaan eli tuulisella kelillä ei puheesta saanut kovin hyvin selvää.
 
Kamerat kehittyivät ja kevenivät sekä hinta halpeni. Perinteisiä filmikameroita olivat yhä. Moni on ollut samassa tilanteessa kuin minä eli kuvia jäänyt laittamatta albumiin ja kirjaamatta kuvan tietoja. Päätin kerran, että nyt homma hoidetaan ja tulikin iso ongelma eli samanlainen tilaisuus (itselläni esimerkkinä kotiseutupäivät ja joka naisella kansallispuku) ja sitten miettimään, mikä vuosi ja paikkakunta (vaihtuu vuosittain, sillä olen siirtokarjalaisen jälkeläinen). Uudet kamerat tekivät helpotuksen tässä ongelmassa, sillä päivämäärätieto tallentui kuvan alareunaan eli ei tarvinnut enää arpoa. Toinen helpotus oli se, että kun rullan viimeisen kuvan oli ottanut, niin filmi kelautui rullalle automaattisesti. Nyt ei tullut sitä vaaraa, että ei ollut kelannut riittävästi ja osa rullan kuvista ylivalottui käyttökelvottomiksi, vaikka valokuvaamot pystyivät osan kuvista vielä pelastamaan. Myöhemmin sai perinteisen filmikameran kuvat valita, joko paperisina tai CD:lle poltettuna. Kun vielä omasi hyvän tulostimen, niin saatoit itse tulostaa valokuvapaperille kuvan. Tämä tietysti mahdollisti kuvan liittämisen sähköpostin liitteeksi.

Sitten siirryttin digiaikaan ja minäkin sellaisen hankin 2002. Nyt saattoi jo kamerasta katsoa, että onko hyvä kuva ja jos ei, niin pois. Perinteisellä filmikameralla otetut kuvat, jotka olivat epäonnistuneet sai poistettua repimällä tai polttamalla ja jos kuvassa joku oli hyvää, niin niitä ei näytetty toisille. Hinta on tullut alas peruskameroissa paljon. Ostamani digikamera oli yli 400 euroa ja tänä päivänä paremman kuvalaadun omaavan kameran saa alle satasella. Ladattavista akuista on myös pääsääntöisesti luovuttu ja korvattu paristoilla toimiviksi. Neljäntoista vuoden aktiivisella käytöllä akku kamerassani latautuu vain puoliksi eli edessä olisi uuden akun etsintä. Digikameralla pystyi myös tekemään nauhoitettua kuvaa.

Nyt on kaikki helppoa. Sinulla on yksi laite, jolla ottaa kuvia, videoita ja samalla saat ne ladattua nettiin. On tullut myös robottikameroita, jotka kuvaavat ilmasta. Julkaisu on sitten se toinen juttu.
Vaikka nyt tällainen harmiton sapuskakuva.




2 kommenttia:

  1. Nämä tämmöiset menneisyyden pläjäykset ovat aina mukavia. Kiitokset. Valokuvaamisen idea on muuten digikameran myötä muuttunut. Nyt kun muistikortille mahtuu jotain 3000 kuvaa niin kuviahan räpsii miten sattuu eikä niitä sitten läheskään kaikkia tule tietokoneellaan edes katsottua. Aikanaan kun rullassa oli se 24 kuvaa niin jokaisen kuvan otti hyvin harkitusti.

    VastaaPoista
  2. Muutos on suuri. Juhliin ostin myös 36 kuvan rullia, kun niitä alkoi tulla. Tuon Polaroid kameran "rulla" oli vain kahdeksan kuvaa.
    Kivahan näitä pläjäyksiä on tehdä, sillä vuosikymmeniin mahtuu paljon.

    VastaaPoista