Aiheittain

torstai 30. marraskuuta 2017

Joulukalenteri 2017 Prologi

Taasen on yksi vuosi kulunut ja on aika palata Tonttulaan. Tonttukaverukset Tonttu Tohvelo ja Tonttu Kotitonttu ovat monelle jo tutut, kuten moni muukin Tonttulan väestä. Huomenna aukeaa jälleen ensimmäinen luukku ja palamme tonttujen touhuihin.

Paljon on tapahtunut viime joulun jälkeen. Mäyrän kaivama tunneli juureskellariin sai aikaan vedenpaisumuksen. Kellari korjattiin, mutta sitä ennen, johdatettiin vesisuonen vesi putkeen ja kylän vesitorniin. Kenellekä ei kelpaisi raikas ja putipuhdas lähdevesi.

Kevään aikana sai juna huolellisen huollon ja siivouksen. Norjasta oli löytynyt junan ravintolavaunun alkuperäinen astiasto. Ne olivat 1800-luvulta ja Bavarian posliinitehtaan tuotantoa. Niissä oli kaunis ruusukuvio ja kultaukset ehjät. Sitä ihmeteltiin, että ne olivat säilyneet ehjänä, vaikka niiden laatikko oli lahonnut ympäriltä. Ne pestiin huolellisesti ja kiillotettiin mukana tuleet hopea-atrimet. Nämä oli löydetty samasta vajasta, kuin ravintola- ja makuuvaunut. Peräseinä oli osin romahtanut ja peittänyt tuon astiakomeuden alleen. Kesän aikana juna teki useita matkoja tonttukylien välillä.

Viljelyssato jäi heikommaksi, kylmän kesän vuoksi, mutta onneksi varastoviljaa oli runsaasti jäljellä ja Tonttu Jauhopeukalo vakuutti, että viljat riittävät hyvin talven ylitse. Kylmä kesä vaikutti myös kaikkiin satotuotteisiin, mutta Tonttulan Vihanneksen johtaja Tonttu Juureva oli ollut kaukaa viisas ja halusi pystyttää kasvihuoneet. Tämä toteutettiin yhteisvoimin ja juureskellarissa riitti kasveja ja yrttikellariin saatiin myös hyvin täytettä ja tästä oli erityisen tyytyväinen Tonttulan terveydenhoitaja Tonttu Sammalrikko, sillä hän myös valmisti lääkkeitä luonnon yrteistä.

Kesällä vietettiin kunnon loma ja tehtiin vierailuja toisiin tonttukyliin. Erityisen usein vieraili Lakkasuon kylässä Tonttu Kotitonttu, mutta retkistään ei juuri puhellut. Hieman oli arvailuja heilasta, mutta Tonttu Kotitonttu oli asiasta vaitonainen. Juuso Jäkälästä ja Kalle Kaarnasta oli tullut isoveljet, sillä perheisiin oli syntynyt pienet pojat ja ystäväksyt olivat ylpeitä ison veljen tehtävästä. Nimiä pikkuisilla ei vielä ollut.

Juhlavuoden kunniaksi on tulossa suuret juhlat. Tonttulan 3500 vuotisjuhlat ja Suomikin pääseen jo 100 vuoteen. Tämän vuoksi oli laatikko, pipari, torttu ja pasteija, ym. ruokatalkoot jo marraskuun aikana. Syksyn aikana oli valmisteltu juhlapäivää, sillä ne olisivat kaksi päivää kestäviä. Kunnanjohtaja Tonttu Tuikitärkeä oli monta neuvonpitoa pitänyt syksyn aikana, jotta kaikki sujuisi mallikkaasti. Tonttu Ikirouta oli joutunut kunnanjohtajaa useasti toppuuttelemaan, sillä hän oli nähnyt jo useamman ison juhlavuoden ja niiden järjestelyt. Myös monella tonttusuvulla oli pitkät perinteet juhlista.

Huomenna aukeaa ensimmäinen luukku ja katsotaan mitä tapahtuu silloin.


keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Suomi 100 vuotta osa XX

Jätän nyt taakse liehuvat lahkeet ja epämääräiset värisävyt ja vaihdan ne olkatoppauksiin ja sifonkiin sekä permanettiin eli päästään 80-luvulle, tutummin kasari.

Suomi eli nousujohteista vuosikymmentä ja vienti veti. Nuorisotyöttömyyttä ei oikeastaan ollut lainkaan, sillä moni pääsi heti valmistuttuaan töihin ja ne, jotka olivat epävarmoja tulevasta työstään  menivät kansalaiskoulusta tai myöhemmin peruskoulusta suoraan työelämään. Heille, kuten Irenelle, oli luonteva aloittaa lähettinä, jotka hoisivat yrityksen viestityksen. Tässä paperitehtaassa heitä oli viisi ja niiden esimies.

Työ oli monimuotoista, sillä se ei ollut pelkkää postinjakoa. Siihen kuului myös kopioiden otto ja varmaan ei kenellekkään tule yllätyksenä, että suurin osa kopioista oli huumoria. Yksi tunnetuimmista lienee lapsi potalla ja sen liittenä teksi: "Mikään tehtävä ei ole loppuun suoritettu ennen kuin paperityöt on tehty". Kiireellisiä vietäviä olivat reikäkortit ja datakelat. He opastivat vierailijat oikeaan paikkaan ja kattoivat kahvipöydän. Poikkeuksena oli tehtaan johtaja, jonka kahvitilaisuudet kattoi hänen sihteerinsä.

Yrityslähetin eläkeikä oli 18 vuotta ja työsuhde päättyi sen kuukauden lopussa, jolloin ikä tuli täyteen. Irenen seuraava pesti oli sairaalan arkistossa, mutta pestin päätyttyä hän pääsi konekirjoittajaksi, sillä kansalaiskoulussa oli oppiaineena konekirjoitus ja Irene oli saanut virallisesta kokeesta 9, joten hän oli pätevä. Saneluiden purku oli alkuun hidasta, sillä sanasto oli outoa, mutta nopeasti hän oppi sen ja Olympia merkkisen kirjoituskoneen näppäimistö klonksui nopeaan tahtiin.

Keväällä 1983 vallitsi suuri suru, sillä Irenen suuresti rakastama isoisä Simo mehentyi pitkäaikaiseen sairauteen ja hänet laskettiin äitinsä viereen.  Liikuntaharrastus ja työ vei ajatukset pois menetyksestä ja suru vaihtui hiljalleen muistoiksi. Syksyllä Irene haki hoitajakouluun ja pääsi, joten heti vuoden vaihteen jälkeen alkoi koulutyö.

Irene oli hieman ujo, mutta koulusta käytiin teatterissa ja kurssitovereiden suostuttelun jälkeen lähti heidän kanssa yökerhoon. Musiikissa siirryttiin discoon Aphavillen For ever young, Queenin mestarillisiin teoksiin, jne. Suomessa oli diskokulttuuri vielä lapsen kengissä, joten tämäkin disco oli ruokaravintolan yläkerrassa ja tanssilattia postimerkin kokoinen. Valomerkki tuli tuolloin puoli kaksi, mutta sitä ennen soi viimeiset hitaat. Joku löysi parin itselleen ja myöhemmin Irenekin löysi seurustelukumppanin, mutta välimatka koitui suhteen kohtaloksi.

Suomirokki eli kulta-aikaansa myös. Oli Eput, Juice, Popeda (aloittaneet jo edellisellä vuosikymmenellä) ja tuli Dingo, Yö, Sig, jne. Sigin Hyvää syntymäpäivää taidetaan vieläkin hoilata monilla synttäreillä. Televisioon tuli Hälyytys 911, Taisteluplaneetta Galactica, Tankki täyteen, The Muppet show, Ihmemies MacGyver, Kahden keikka, jne. Uutuutena tuli televisioon myös teksti-TV, joten uutiset saattoi lukea mihinkä vuorokauden aikaan tahansa.

Valmistuttuaan hoitajaksi Irene teki osin entisiä töitään sairaalassa, mutta myös sijaisuuksia osastoilla. Voi sitä onnen päivää, sillä hänen hakemuksensa oli hyväksytty hoitajan vakinaiseen virkaan. Vakituinen virka myös mahdollisti oman kodin hankkimisen. Irene ei ollut mikään arkajalka, joten hän hankki omaksi asunnokseen vanhan omakotitalon. Kuukausi remonttia ja asunto oli muuttovalmis. Poistuneet olivat keittiön vaaleanpunaiset seinät ja epämääräisen ruskeat karmit. Työpalkoillaan hän oli pikku hiljaa ostanut lakanoita, astioita ja muuta kodissa tarvittavaa, joten muutto oli helppo. Villiintynyt puutarha tuotti töitä, mutta jo ensimmäisenä keväänä hän istutti perunaa, sipulia, sun muuta vanhalle pellolle.

Työ sairaalassa oli miellyttävää ja työtoverit mukavia. Osastonhoitajan hän havaitsi tiukaksi, mutta reiluksi. Pikkuhiljaa Irenestä tuli osaston tekniikka, sillä tekniset laitteet olivat kiinnostaneet aina. Oma koti tuntui kivalta ja usein toistuvien sähkökatkojen aikana pysyi tilat lämpöisinä, sillä Irene käytti puulämmitystä. Olihan talossa peräti seitsemän tulisijaa. Sairaalassa kun työ oli vuorotyötä, niin oman saunan sai lämmittää milloin se parhaiten sopi.

Vuosikymmen lähestyi loppuaan ja siihen loppui moni asia.


tiistai 28. marraskuuta 2017

Vaaralliset ruuat

Oli eilen mennä kahvit väärään kurkkuun, kun lueskelin aamun aviisia, joka kertoi, että rasva-, suola-, ja sokeripommit saattavat saada haittaveron. Tässä pohditaan veroa epäterveelliselle ruuille ja alennusta terveille (esimerkiksi hedelmät ovat verottomia), täten yritetään ohjata kansaa terveelliseen suuntaan.

Artikkelissa esitti elintarviketurvallisuusjohtaja Sebastian Hielm sen, mitä itse ole jossain kirjoituksissa käyttänyt eli köyhä ostaa halpaa ja epäterveellistä. Lainaus: "Samalla ikään kuin annetaan verohelpotuksia varakkaille, jotka käyvät kuntosalilla ja syövät avokadoa." Kun asumiskulujen jälkeen jää vähän rahaa, niin sitä ei tarvitse miettiä, että osaako 0,99 € makkarapaketin vai 14,90 €/kg lohen.

Hupaiseksi artikkelin teki vaihtoehto, jossa verotus ei onnistuisi, niin on mahdollista, että epäterveellisiin ruokiin tulee varottavia tarroja. Lainataan vielä Sebastiania: "Varoitukset ovat kuitenkin ikävämpi tapa ohjata kulutustottumuksia, koska ne ovat enemmän syyllistäviä. Silti nekin kuuluvat toiminepidepalettiin, jos veroasiassa ei edetä."

Tuleeko tästä samanlainen ralli, kun tuli savukeaskien kohdalla. Tulevaisuuden kaupassa sitten eskarilaisemme kysyy myyjältä nallekarin numeroa, kun tämä vaarallinen suuhun pantava on pistetty piiloon houkuttelemasta. Minkälainen on tulevaisuuden mäkkärin tai hesen jakelemat tarjouskupongit. Kuvia ei vai pannaako suuri varoitusteksti: "Nostaa kolestrolia ja lisää sepelvaltimotaudin vaaraa" kuvien päälle.

Katsotaan mitä tuleman pitää.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Oikeuden karmea päätös III

Viikon aikana on tullut useita asioita eteen, mutta olin kuntoutusjaksolla ja kannettavani, jota ei todellakaan voi syyttää nopeudesta, levisi täydellisesti eli ei enää käynnistynyt. Neljä vuorokautta ilman aiheutti niin vakavan tilan psyykkisesti, että luin huolellisesti jokaisen artikkelin seiska lehdestä. Nyt tilanne on normalisoitunut eli olen kotona. Tämä välihuomautuksena, mutta asiaan.

En ole ollenkaan tyytyväinen oikeusistuinten päätöksiin ja todellakin pöyristyin tuosta Turun hovioikeuden päätöksestä, että 10 vuotiaan lapseen yhtynyt turvapaikanhakijaa ei tuomittu törkeästä raiskauksesta vaan ainoastaan törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ei ollut kuulemma näyttöä siitä, että 10 vuotias lapsi ei ollut riittävän selvästi sanonut ei. Tuossa iässä pyritään miellyttämään aikuisia ja on opittu se, että aikuisen sanaa on totta ja sitä on toteltava.

Hovissa ei myöskään mennyt läpi, että lapsi olisi ollut avuttomassa tilanteessa. Sen mukaan avuttomuutta on vain vamma, sairaus tai päihtyminen. Täten törkeän raiskauksen kohde on ainoastaan aikuinen, mutta ei lapsi, joka ei edes ymmärrä mitä oikeasti on tapahtumassa ja saattaa lukkiutua täysin. Kun otetaan vielä huomioon, että tekijä oli turvapaikanhakija, niin miten oli Suomen kielen taito. Kerrotaan, että tutustuminen oli netissä ja viestit seksuaalisävytteisiä. A) Onko turvapaikanhakija ollut täällä lorvimassa niin kauan, että pystyi kommunikoimaan Suomen kielellä vai B) oliko tekijällä jokin avustaja, joka kirjoitti viestit Suomen kielellä, C) tapaamisessa käytetty kieli eli ymmärsikö lapsi edes sitä, mitä vaadittiin, D) oliko yhtyminen edes suojattu (tämä kohta on todella tähdellinen) ja jos ei, niin silloin teko voi muuttua tappavaksi (onhan näillä hakijoilla tauteja joka lähtöön).

Itse ihmettelen, että lapsien kohdalla puhutaan aina hyväksikäytöstä. Jos joku hyväksikäyttää, niin eikö se ole samalla raiskaus? Näyttää siltä, että lainsäädännössämme on pippelin kokoinen reikä, jos näin ei ole. Nyt oikeuden päätöksiä, tästä tapauksesta lukiessa, on minulle tullut mieleen, että vain aikuinen raiskataan ja silloinkin sitä pyritään vähättelemään.

Päättäjämme ovat jälleen kerran ottamassa mallia Ruotsista, jossa yli 90 % raiskauksista on maahanmuuttajien tekemiä ja näistä tilastoista puuttuu perheen sisäinen raiskaaminen. Onhan meilläkin jo käyty yksi oikeudenkäynti, jossa maahanmuuttaja käytti hyväkseen (=raiskasi) omaa tytärtään, joka vasta aikuisena pystyi sen kertomaan. Maahanmuuttajille kun ei nainen ole mitään ja niitä saa käyttää omien tarpeiden mukaan.

Toinen pöyristyttävä tapaus oli tämä Kokkolan hoitaja, joka sai vain ehdollista, kun oli vaihtanut saattohoidossa olleen lapsen morfiinit veteen ja allergialääkkeisiin  ja vetänyt itse nämä lapselle tarkoitetut lääkkeet. Hei haloo, ehdollista siitä, että hoitaja tarkoituksella rääkkäsi kuolevaa lasta ja tahallaan aiheutti kipua ja kärsimystä lapselle, joka ei pystynyt puolustautumaan. Tässä tapauksessa ehdollista puolusteltiin ensikertalaisuudella ja hoitoon hakeutumisella. Ei mene läpi minulle. Insuliini murhaaja Katariina sai elinkautisen, sillä oli antanut potilaan lääkitykseen kuulumattomia lääkkeitä. Eikö vesi ja allergialääkkeet ole ihan sama juttu?

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Saneluvirhe vai muuta

Törmäsin uutiseen Mikkelin keskussairaalasta, jossa potilaat ovat hyvin huolestuneita kirjausten virheistä. On todellisia virheitä ja sitten niitä, jotka on kirjoitettu tosiasioiden väärältä puolen. Jutun artikkelissa tuli myös esille, että on kirjattu täysin vääriä tietoja, jotta lääkäri ja hoitohenkilökunta saa kätensä pestyä. Valitettavan yleisiä nykyisin ja nyt ei puhuta niistä tahattomista lausumisista, jotka herättävät hilpeyttä. Tästä esimerkkinä lause: "Potilas on huumausaineiden käyttäjä, ei muuta säännöllistä kotilääkitystä."

Mikkeli ei ole ainoa, vaan sitä esiintyy kaikkialla, erityisesti keskus- ja yliopistosairaaloissa. Epäilen, että nykyisin syynä on osin se, että lääkärit joutuvat itse näpyttelemään tekstit ja kun taitotaso on yhdeksän etsii ja yksi kirjoittaa, niin virheitä tulee. Virheiden oikaisu onkin sitten toinen juttu, usein jopa mahdoton.

Sairauskertomuksen teksti virheet voivat olla kohtalokkaita. Etenkin kun puhutaan lääkkeistä. Pari parasta moka, minkä itse olen nähnyt on Parkissonin tautiin määrätty lääke oli kirjattu 1 x 40, joten ei pitäisi enää vapista ja pitkävaikutteinen tulehduskipulääke (otetaan yksi tabletti kerran päivässä), muuttui lääkärin kirjoittaessa 1 x 11, itse pitää olla valpas tai ainakin omaisen. Lääkemääräyksen yhteydessä pitäisi ehdottomasti olla myrkytys- ja hätäkeskuksen numerot. Valitettavasti virheitä ei saada korjattua ja loppulausunnon antoi Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän, Essoten terveyspalveluja johtava Jarmo J. Koski, joka totesi, että potilastietojen avaaminen Kanta.fi ryöpsäytti tilastot.

Ennen Kanta.fi:tä asiakas/potilas sai nähtäväksi lääkärien ja hoitajien kirjoitteluja harvoin. Sellainen oli aikaisemmin saatu postitse kotiin eli hoidon päättävä epikriisi, joka on lähinnä lyhyt kooste toimenpiteestä ja jatkohoidosta. Kanta.fi palveluun tekstit tulevat pitkälläkin viiveellä (jopa yli kuukauden kuluttua) ja joistakin osoista ei lainkaan. Kotikunnassani tulevat muut, mutta ei hammashoidon tiedot. Hammashuollosta siihen kirjautuu vain käytipäivä, mutta tekstiä ei tule koskaan.

Aikaisemmin ei potilas saanut nähtäväksi itseään koskevia tietoja ja lääkäri saattoi jo vastaanotolla puhua puuta heinää, jos ei potilasta tuntenut entuudestaan. Päivystystilanteissa ollaan usein vain sairauskertomusten varassa. Jarmolle voisin vihjata muutamasta, mutta vaitiolovelvollisuus estää. Virheellinen tieto päivystystilanteessa voi olla kohtalokas, etenkin lääkkeiden osalta. Yksi ongelma tässä on myös yhdistelmälehden puuttuminen, joka paperi versiossa oli. Tähän tulivat toimenpiteet, diagnosit ja lääkeaineallergiat. Viimeinen on tähdellinen tieto päivystystilanteessa.

Sitten Jarmo tuo esille sen, että terveystietoja ei voida muokata potilaan/tutkittavan mukaan, jotka hän katsoo saneluksi, että terveys/sairaustiedot olisivat asiakasta miellyttäviä. Väärä lääkitys on aina riski ja se on korjattava. Tavallisesti hoidotta jättäminen on tyypillistä niille, joille lyödään luulosairaan/hullun leima otsaan. Näissä tapauksissa osassa tauti etenee jo niin pitkälle, että hoito on mahdottomuus.

Lääkäreiden saneluita olen itse (puhtaaksi kirjoittanut useamman vuoden) huomannut, että surkeimpia sanelijoita ovat röntgenlääkärit. Kuvattavassa kohteessa on normaali status, ei pehmytosa kalkkia, ei nestettä. Jos jotain löytyy niin se on lievää. Jos löytyy vähän enemmän, niin sitä on hieman. Näiden lausuntojen huonoin lukijakunta on erikoislääkärit, joka itse ei vaivaudu kuvaa edes vilkaisemaan ja kopioi röntgenlääkärin lausunnon. Röntgenlääkärit eivät muuten tutki muuta, kuin mitä on pyydetty. Itselleni kävin näin kun liukastuin rappusissa ja lähetettiin kylkiluiden kuvaukseen, jossa normaali status, ei murtumaa. Valitettavasti vastaanotolla oli nuori sijaislääkäri, joka ei katsonut kuvia, vaan luotti lausuntoon. Parikymmentä vuotta myöhemmin näin kuvan fysioterapeutilla (valinnut kuvan siksi, että siinä näkyi parhaiten solisluun liitos) ja tällöin näin kylkiluiden alla aikuisen kämmenen kokoisen verenpurkauman. Isäni (toimi myös ruumiinavaushoitajana) arveli, että isku ei ollut osunut luuhun, vaan luiden väliin ja siitä seurannus verenpurkauma kylkiluiden alle, joka painoi keuhkoja ja siksi kipu hengittäessä. Olisipa tohtori katsonut, sillä se olisi voitu imeä tyhjäksi ja sairausloma olisi ollut huomattavasti lyhyempi ja kipu hillitympi.

Jarmo väittä, että lääkärit eivät tee diagnooseja väärin peustein. Valitettavasti tämä on totta, etenkin kun terveydenhuollon asiakas on tenyt valituksen. Tällöin esitetään esim. ohjeet, joita asiakas on noudattanut pilkulleen ja sittenkin se on niin väärin. Tähän pieni välihuomautus, jossa potilas teki vastineen ja tuo kuivan kesän orava sai diagnoosiksi obeesi eli ylinpainoinen ja vieläpä oli ahdistunut. Tiedoksi, että näitä ns. kostosaneluita on. Tiedän, että jopa toimenpiteissä on tarkoituksella tehty virheitä, kun potilas ei ole taipunut lääkärin esittämään versioon. Näitä on mm. huolimaton työskentely leikkaussalissa (erilaiset bakteeritulehdukset, ilman haavatulehdusta) ja toimenpiteen jälkeen tuleva ennaltaehkäisevä antibiootti jätetään antamatta. Myös tutkimusten vähättely on normaalikäytäntö keskus- ja yliopistosairaaloissa.

Itseäni ilahdutti Satu Taavitsaisen (tosin demarit eivät yleensä kiitosta ansaitse) kysymys ministerille, että potilaskertomusten pittä olla oikeellisia ja korjattavia. Mielestäni on väärin, että ajokorttitodistus annetaan vaikka ajoedellytyksiä ei ole eli tämäkin on lääkärien käsien pesua. Mielestäni sairauskertomusjärjestelmä olisi pitänyt uusia jo ajat sitten ja odotan kauhulla tulevaa sotea. On myös erikoista, että tarvitaan ulkopuolinen IT-firma tekemään tarvittavat korjaukset. Oikeusasteissa on ollut aiemmin hoitajien, polisiien, ym. käsittelyjä asiakirjojen luvatta katselusta. Voinko luottaa, että 18 vuotias nörtti ei vedä copy pastea muutamasta mehukkaammasta kohdasta ja linkitä niitä johonkin mediaan?

tiistai 7. marraskuuta 2017

Miten sen sanoisi

Viime lauantaina luin aamun aviisia ja löysin hengenheimolaiseni ja hän unkarilaisen Ásotthalomin kunnan pormestari László Toroczkai. Hänen elämänsä kaunein päivä oli, kun Unkarin hallitus ilmoitti rakentavansa raja-aidan Serbian rajalle, sillä massoittain siirtolaisia on kautta kulkenut lukemattomia siirtolaisia Vähä-Aasiasta. Toivosin samanlaista suorasukaisuutta myös meidän poliitikoilta.

Pormestarilta kysyttiin, artikkelin mukaan, että onko hän muslimeita vastaa ja siihen hän toteaa: "En. Kunnioitan islamia Saudi-Arabiassa, mutta en Euroopassa" ja jatkaa: "On olemassa kulttuureita ja maita, jossa burka on välttämätön, mutta ei Euroopassa." Lisäksi hän on vastaan miehen ja naisen avioliittoa kannattavan "propagan" välittämistä. Hän on siis enemmistön asialla, ei vähemmistön ja toteaakin, että ainahan niitä on ollut, mutta tarvitseeko sitä mainostaa.

Olen samoilla linjoilla tuon pormestarin kanssa ja erityisesti burka kysymyksessä. Länsimaisessa kultturissa ovat naamansa peittäneet vain ne, jotka tekevät jotain laitonta ja yrittävät pysyä tuntemattomina. Ennen ne olivat maatierosvoja, mutta tänä päivänä anarkisteja, jotka tietävät sen, ettei ihmistä voida tunnistaa, niin ei syytettäkään voi nostaa. Tähän ilmiöön törmäsi Jussi Halla-aho Turun vierailun yhteydessä.

Unkari ei ole ongelmaton maa ja siellä on moni asia rempallaan, mutta viinejä osaavat valmistaa. Tosin tulijat eivät jää näihin entisiin Itä-Blokin maihin, sillä siellä ei tarjota lännen malliin notkuvia pitopöytiä ja diskorahoja. Kun muualla on ehdot paremmat, niin sinne suunnistetaan.

No, kyllähän suorasukaisuutta esitti Helsingin vihreiden kaupunginvaltuutettu Fatim Diarra loihiessaan lausuman maaseudusta. Hän on kuitenkin tavallinen suomalainen edustaja, joka sitten alkaa selitellä ja selitykset menevät jo mustan huumorin puolelle ja tekee hänen sanomistaan peräti arveluttavia.

Sitten täytty toimituksen antaa kiitosta Ana Maria Gutiérraz Soraiselle (vaikka onkin maahanmuuttaja), joka totesi ytimekkäästi, että nyt on syntynyt vastakkain asettu kaupunkilaiset vastaan maalaiset, johon ovat sortuneet jo osa päättäjistäkin. Tosin tämä asetelma on jo vanhaa perua eli juontaa jo pula- ja sota-ajoille. Tämä näkyy hyvin vanhusväestössä ja etenkin muistisairaiden kohdalla, jotka laukovat suoraan ajatuksensa. Sotien aikana maalaisilla oli kaikkea kaupunkilaisten mielestä ja maalaisten mielestä heidän piti elättää laiskat kaupunkilaiset, joten se siitä.

Helsinkiläiseksi tuo Fatim itseään markkinoi, mutta pohjoisesta on kotoisin, korkeintaan puolet geeneistä. Eipä taida kannatusta olla synnyinkunnassaan tämän jälkeen. Tosin me, jotka asumme kehärinkuloiden ulkopuolella, tiedämme, että rinkulakuplan asukeille alkavat pitkospuut, hirvet, karhut ja sudet sekä tundrat heti kolmosrinkulan ulkopuolella.

Fatim (vegaaniruokia kannattava) sitten loihi lausuman, että maaseutu tarvitsee kaupunkeja ja päinvastoin. Väärin, sillä maalaisena en tarvitse kaupunkeja, mutta kaupunkilaiset tarvitsevat kyllä maalaisia (pönde, bönde tai bonde), sillä kuka muu muka toimittaa nyhtökauran ja härkäpavut sekä muut vegaaniherkut helsinkiläsiin päiväkoteihin, kouluhin ja työpaikkoihin? Arpokaa itsenne kartalle.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Suomi 100 vuotta osa XIX

Siirtykäämme vuoteen 1970, jolloin värimaailma oli siirtynyt epämääräisen ruskean ja ei ihan niin valkoisen sävyttämäksi. Vanhasta kotiapulaisen huoneesta oli tullut nyt lasten valtakunta ja he ihastelivat äidin sinne ompelemia sirkus aiheisia verhoja. Kaksosilla oli kerrossänky, joka oli isän tekemä. Tapanin kerros oli kirkkaan sininen ja Riitan kirkkaan punainen. Irenellä oli oma peti, mutta sen väri oli jossain kellanvalkoisen ja vaalen harmaan välimaastossa. Lastenhuoneen seinällä oli myös vaalean keltainen, 1½ metriä kanttiinsa oleva taulu. Kangas oli huopaa ja isä oli tehnyt siihen kehykset. Äiti oli leikannut kirjaimia ja numeroita, epämääräisen ruskeasta tarra-arkista. Tällä lapset opettelivat kirjaamaan sanoja. Oma nimi ja osoite, kun oli hyvä oppia varhain.

Kerrostalo kolmion sisäpihalta alkoi hiekkarinne, jossa saivat temmeltää. Simon ja Hilman tilalla pääsi talvella hiihtämään pellolla ja kesällä samoilemaan tilan yhteydessä olevalla metsäpalstalla, jossa lehmät kesäkaudet käyskentelivät. Siellä he oppivat myös lypsämään lehmiä, antamaan niille heiniä ja monia muita tilan töitä. Lapset olivat heinäpellolla alkuun seipään tapittajia, mutta nyt saivat jo nostaa heiniä hangolla seipäälle. Seipään juuressa oli eväskori, jossa oli voileipää ja erityisesti juotavaa sekä suolanyytti. Hilma puhalsi pari kertaa päivän aikana pilliin, joka kimeä ääni kutsui syömään ja päiväkahville tai sitten se tuotiin pellolle korissa. Tosin lapsia veti pilli puoleensa ulkonäkönsä vuoksi, siksi heistä joku meni aieemin sisälle, että sai pilliin puhaltaa.

Sadepäivinä leikittiin leluilla, joista mieluisampia olivat palikat. Sadepäiviksi oli vielä pahvitauluja, joissa kuvio oli tehty pistein. Parsinneulaan pätkä villalankaa ja niillä yhdistettiin pisteet. Saatu kuva sitten väritettiin. Olavi opetti lapsille korttipelejä ja erityisen suosittu oli Musta Maija. Autot ja nuket olivat myös pääasiassa, mutta erityisesti Irene ja Tapani niistä pitivät kovin. TV oli mustavalkoinen ja ohjelmatarjonta vähäistä.

Perheen autona oli Skoda, jolla käytiin niin mummoloissa kuin kesäisin telttaretkellä. Vanhempien kesäloman yhteydessä vietettiin pari, kolme viikoa reissun päällä. Suomi kierrettiin ympäriinsä. Tutuiksi tulivat linnat, museot, lapin yötön yö, jossa kesällä 1972 laskettiin tunturissa mäkeä ja heiteltiin lumipalloja. Kesäisin oli myös maatalous- ja kotitalousmessut. Jälkimmäiseltä tarttui mukaan aina joku kodinkone, mm. tuoremehulinko, parturointikone ja kiilallinen halkaisukirves.

1971 oli Irenelle jännityksen vuosi, sillä hän aloitti kansakoulun. Kesällä oli loppu vuodesta syntyneille kypsyyskoe, jonka pohjalta arvioitiin 6 vuotiaan kyky koulutyöhön. 23.8 alkoi sitten koulutaival kauppalan kansakoulussa, joka oli puukoulu. Lämmityksestä vastasi talonmies aikaisin aamulla, kun viritteli suureen uuniin tulet. Siellä oli myös ulkohuussi ja vain kylmä vesi tuli. Pulpetit olivat ns. paripulpetteja ja jokaisen oppilaan oli tuotava kouluun suojaliina pulpetille, sillä ruokailu tapahtui luokkahuoneessa. Koulua oli kuutena päivänä viikossa. Arvostelukirja oli hieno ja siihen opettaja kirjasi osaamisen mustekynällä kirjaamalla.

Olavi kyllästyi meteliin, sillä kolmio oli alimmassa kerroksessa ja sisäpihalla, joten talon päädyssä olevan päiväkodin pihaleikit häiritsivät yötyötä tekevän unia päivällä. Kesällä 1972 muutettiin vanhaan omakotitaloon. Mukavuuksia siellä ei ollut eli vesi meni ja tuli, kun jaksoi kantaa. Sauna oli huonossa kunnossa, mutta Olavi remontoi sen syksyn aikana ja sinne saatiin vesi kaivosta käsipumpun avulla, kun maahan oli upotettu johto. Tämä helpotti suunnattomasti ja saunalla oli helppo pestä pulsaattorilla pyykkiä. Tänä samaisena vuonna siirryttiin viisi päiväiseen työviikkoon, joten lauantaisin ei ollut enää koulua.

Keväällä 1974, kun koulutodistukset jaettiin, niin Irenen todistusta koristi ikävä sana ja osoitti hyvin elämän raadollisuuden. Todistuskirjan sivuun oli opettaja kirjoittanut "Uimataidoton", sillä vaadittava 25 metrin yhtäjaksoinen uinti ei hallissa ollut onnistunut. Tästä suivaantuneena päätti opetella ja kesällä ilmoittautui uimakouluun yhdessä sisarusten kanssa. Lapsista kuoriutui varsinaisia vesipetoja ja seuraavana vuonna suorittivat jokainen uimakandidaatin ja -maisterin tutkinnot. Näistä sai virallisen todistuksen ja merkin, joka kiinnitettiin uimapukuun.


1970-luku jatkoi eteenpäin ja lapset kasvoivat. Kuusi luokkaa kansakoulua tuli täyteen, joten Irene jatkoi kansalaiskouluun. Sisarukset siirtyivät peruskoululaisiksi, sillä nyt viimesetkin kunnat siirtyivät siihen. Koulumatkat taittuivat pyörällä tai kävellen. Matkalla oli yksi vaarallinen tien ylitys, sillä oli ylitettävä valtatie ja siinä huristeltiin 80 km/t. Irenen intohimoksi muodostui taitoluistelu ja rytminen voimistelu.

Simo ja Hilma vanhenivat, joten lopulta luovuttiin lehmistä, sillä ikä alkoi painaa. Naapuriavulla vielä joku vuosi peltoja viljeltiin, mutta lopulta ne annettiin suurelle tilalle vuokramaiksi. Olavi kaatoi talven polttopuut niin appivanhemmilleen kuin omaa kotiinsa. 10-vuotiaina saivat lapset opetella uunin ja hellan lämmittämistä valvotusti, mutta 12-vuotiaana oli lupa jo itse homma hoitaa. Myöhemmin lapsista joku matkusti viikonlopuksi Simon ja Hilman luokse, sillä Simon kunto oli jo huono, joten lääkkeet piti jakaa ja vaari saunottaa.

Mustavalkoinen televisio vaihtui värilliseen ja alkoi sarjojen aika. Oli Pieni talo preerialla, Valkoinen poika, Kummitustalo, Kaiken karvaiset eläimet, Bonanza, Kuuden miljoonan dollarin mies ja tietenkin Merilinja sekä Isä Camillo, ynnä monta muuta. BBC:n tuottamat luontosarjat sekä rankalaisen sukeltajan Jacques Cousteaun kuvaukset pinnan alta. Musiikkiin tuli uusia nimiä ja varsinaisia nuorisolehtiä alkoi ilmestyä. Abba, BCR ja Hurriganes fanit ilmoittivat lehtien kirjeenvaihtopalstolla, ettei joku näistä saanut kirjoittaa.

Vuosikymmenen lopulla Olavi ja Maija päättivät laajentaa taloaan eli saatiin sisälle myös lämmin vesi ja suihku sekä WC. Vanha sauna oli jo melko huonossa kunnossa, joten uudispätkään tuli uusi sauna ja lämmin varasto. Tällöin myös kauppalasta tuli kaupunki, jonne oli valmistunut uusi uljas terveyskeskus. Olihan laki terveydenhuollosta muuttunut vuosikymmenen alusta. Kohti uutta vuosikymmentä käy matka.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Suomi 100 vuotta osa XVIII

Nyt tulee hieman kiire tämän saagan kirjoittamiseksi loppuun, sillä aika hupenee kovaa vauhtia, joten suksikaamme suoraan 1960-luvulle. Muoti muuttui ja korsetit ja vastaavat olivat enää vanhojen ihmisten käytössä. Housuja naisilla ei enää katsottu pitkään. Kotitaloudet olivat saaneet sähköt ja kodinkoneet yleistyivät.

Hilma ja Simo jatkoivat tilansa viljelyä ja viiden lypsylehmänsä hoitoa. Olipa tilalla myös muutama kana. Maitolaiturille nostetiin vuorokauden maidot, joita oli tonkissa säilytetty ja ne asetettu altaaseen, jossa oli kylmä vesi. Kuumina kesäpäivinä odotettiin, että maitoauto käy naapurissa ja sitten vasta tuotiin omat tonkat laiturille. Vastaan ottivat samalla maitoauton tuomat piimät ja voit. Kerran viikossa pysähtyi maitolaiturille myös kauppa-auto, josta sai ostaa tarvikkeita. Tosin oman maan viljoista teetettiin myllyssä tarvittavat jauhot, ryynit ja hiutaleet.

Simo sai monet todistukset maidon hyvästä laadusta. Teijon Paavo, jota pyöritti maamoottori, jota porilaiseksi kutsuttiin, pui lyhteille kootun viljan. Oljet olivat hyvää kuiviketta lehmille. Tuvan leivinuunissa paistuivat ruuat ja omasta metsästä saatiin polttopuut. Toki tupaan oli hankittu sähköhella, mutta harvemmin sitä käytettiin. Hilma ja Simo jatkoivat tilallaan kuten ennenkin.

Maija oli valmistunut sairaanhoitajaksi ja saanut vakituisen työpaikan ja se antoi sykäyksen uudelle suunnalle.Vakituisesta työstä sai palkaa ja vielä tuolloin naimattomat hoitajat asuivat sairaalan asuntoloissa.

Jouluna -61 hän päätti ostaa vanhemmilleen joululahjaksi levysoittimen ja vanhempansa tietäen, niin valitsi levyiksi vanhoja joululauluja ja hieman hengellistä musiikkia. Tuolloin levyt olivat vielä "savikiekkoja" eli paksuja ja painavia. Levyn etiketistä oli tarkistettava oikea kierrosluku eli 16, 33, 45 tai 78 ja sitten valitiin oikea pyörimisnopeus. Tuohon aikaan sähkölaitteita ei ollut maadoitettu, joten oli tyypillistä kiskoa sähkölaitteet ukonilmalla irti. Maija päätti yllätää vanhempansa, mutta pysäkiltä kotiin kävellessä tili vastaan sää. Maija ei ollut tahtonut paketoida lahjaa ja halusi kuunnella myös itse levyt. Kävelymatka kotiin bussipysäkiltä oli noin viisi kilometriä. Ensin tuli vain muutama hiutale, mutta pian alkoi pyryttää. Levysoittimen kannessa oli kaiutin ja sen edessä harva niiniritilä. Pelkäsi Maija sen turmeltuvan ja etsi nopeasti käsilaukusta nenäliinaa ritilän suojaksi. Kotio tultua hän huomasi vanhempien vielä olevan navetalla, joten viritii levysoittimen valmiiksi ja kun vanhemmat sisään astuivat niin laittoi levyn soimaan. Yllätys onnistui täydellisesti.

Maija teki sairaalassa kaksivuorotyötä ja asui asuntolassa. Eräänä päivänä nousi asuntolan portaita mies, joka muutti elämän. Olavi oli menossa tapaamaan tätiään, joka toimi eräällä osastolla osastonhoitajana. Miehille ja naisille oli omat asuntolat eikä niihin ollut asiaa kuin lyhyelle vierailulle meno ja siihenkin piti lupa kysyä. Reipas, hyväntuulinen ja huumorintajuinen mies jäi Maijan mieleen. Hitaasti tutustuttiin ja arvioitiin, että avioon voitaisiin mennä. Lopullinen niiti tuli sairaalan juhannusjuhlassa -62, jonka jälkeen Maijan kurssikaveri Toini tarjosi kahvit. Tosin siellä oli valvojia, ettei sopimattomuuksiin ryhdytty. Kihlat vaihdettin 10.10.1962, tilipäivän jälkeen ja vapaavuoron sovittua yhteen. Maija esitteli kyllä Olavin aiemmin vanhemmilleen ja Hilma tästä lausui: "Tämäkö on nyt se erikoistuminen".

Häitä juhlitiin 12.5.1963 ja vihkikaavasta totesi appiukko, että vähällä poika pääsit, kun lupasit vain myötä- ja vastamäessä, minä kun lupasin kuolemaan asti. Seuraavan vuoden lopulla syntyi tytön tyllerö, joka sai nimekseen Irene. Koliikkivauva, mutta kun vanha lastenlääkäri neuvoi antamaan imetyksen jälkeen kolme tippaa sitruunaa kielelle, helpotti vaiva. Maijan ja Olavin mielestä oli vinkeä näky, kun Irene alkuun irvisteli sirtuunalle, mutta jo viikon kuurin jälkeen työnsi kielen suusta ulos ja odotti helpottavia tippoja.

Vain puolitoista vuotta myöhemmin Irene sai siskon ja veljen, sillä Maija sai kaksoset. Riitta ja Tapani saivat jo alkuun sirtuuna tehosteen, joten heitä eivät mahan purut vaivanneet. Äityslomat olivat lyhyitä, joten oli tyypillistä, että kodeissa oli kotiapulainen. Hyvin toimivassa paikassa oli sama kotiapulainen vuosikausia. Vähän samanlaista, kuin Englannissa on tämä nanny perinne. Kotiapulainen asui perheessä ja huolehti lasten hoidon ja osan kotitöistä.

Maija ja Olavi tykkäsivät matkailla kotimaassa, joten 1968 osattiin teltta, johon mahtui koko perhe. Vuotta myöhemmin tehtiin itse etuteltta, jonka nuoriso risti syömäläksi. Enää ei tarvinnut syödä sateenvarjon alla. Olohuoneeseen oli pystytetty teltta, jonka narut olivat kiinni kaappitelevisiossa, kirjahyllyssä, nojatuolissa ja sohvassa. Olavi väsäsi autotallissa putkista rungon ja Maija ompeli keittiön pöydällä etuteltan.

1960- luvulla oli kaupungeissa palvelu, joka toi ruuan kodin oven taakse laatikossa. Rinteeseen tuossa sairaalan rakenuttamassa henkiökuntakerrostalossa asetettu kauppiaan toimesta postilaatikko, johon tilauskupongin sai jättää ja kauppias ne siltä haki. Riitta näki kauppiaan hakevan tilauslistat ja huikkasi perään: "Tuo minulle apselsiinia ja isille joulukaljaa, että minäkin saan." Kauppias ei kuitenkaan moista lisätilausta toimittanut, mutta kertoi sen Olaville, joka sanoi, että kyllä tuon olisi voinut täyttää.

Puhelimet yleistyivät ja niin ei tarvinnut Simon ja Hilman menna naapuriin soittamaan, sillä puhelimia oli aiemmin ollut vain suurissa taloissa. Vielä edellisellä vuosikymenellä ne olivat veivattavia, joilla sai yhteyden keskukseen, joka yhdisti sen toivottuun numeroon. Tarjoamme nyt vuoden 1968-1969 Suomen Puhelinteolisuus Oy:n tuotantoon, jonka Hilma ja Simo hankkivat.
Numerot olivat lyhyitä ja ne oli helppo muistaa. Nykyisin tuollaisella numeron veivaamiseen menee hetki ja ainoa väsyvä on yksi etusormi. Pian palamme 1970-luvulle.