Tämän tarinan sankari on tässä.
Tämä nalle on seurannut minua liki koko elämän, minulla ei ole muistikuvaa, koska olen tuon saanut, joten olen melko pieni ollut. Monesti hän on minua lohduttanut ja kyyneleet kastelleet, mutta uskollinen on minun pieni nallekalhu. Hän on saanut kuunnella niin surut kuin ilot, pettymykset ja onnen hetket, epäonnistumiset ja onnistumiset. Sellaisetkin tarinat elämästä, joita ei kenellekään uskaltaisi tunnustaa.
Vuodet ovat myös nallekalhuani vaurioittaneet. Hänellä oli kauniit pyörökorvat (ne olivat kiinni, jonkin näköisillä tapeilla), mutta lienevät olleet kiinni vesiliukoisella liimalla ja muuttojen yhteydessä ovat kadonneet. Hänellä oli musta nenä ja punainen kieli huovasta, joten ovat koiden ruuaksi päätyneet, niinä hurjina nuoruusvuosina, jolloin baari-illat saivat unohtamaan kalliin ystäväni. Tassut olivat kauniin vaaleanpunaiset, mutta kävellyt kilometrit lattialla ovat ne himmentäneet. Toisessa kainalossa on vanhaa heftaa, joka päivittää nykyiset teipit mennen tullen, sillä käsi alkoi repeytyä irti, sillä monet ovat halaukset olleet. Jonkun riidan päätteksi sisarusten kanssa, sai nallekalhuni ilmakyydin ja sen kaula vaurioitui. Sen kursin kokoon erikoislangalla, jota tuohon aikaan myytiin sähkölankana. Se oli tavallisen ompelulangan kaltaista, mutta vahvempaa kuin karhunlanka. Mekon hän sai rikkoutuneelta nukelta ja en vieläkään muista, miksi se rikki meni. Hienot ovat pitsit vaikka aika on vitivalkoiset kaulukset jo kellastanut.
Nyt minun nallekalhuni on kaapin päällä. Silitän poskea silloin tällöin varovasti ja muistelemme aikoja menneitä, kuten vanhojen ystävien tapana on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti