Väkivaltainen pottunokka

Feministit ovat teettäneet tukimuksen, jonka mukaan suurin osa nuorista miehistä on sitä mieltä, että nainen voi ansaita väkivallan käytöksensä, ulkonäkönsä tai pukeutumisen vuoksi. Tämä tutkimus on tehty hyvin johdattelevin kysymyksin ja päätelmän ovat tehneet feministit.

Ei suomalainen pottunokka ole pääsääntöisesti vaarallinen naisille. Suurin osa miehistä on hyvinkin rauhaa rakastavia ihmisiä. Missään ei myöskään kerrota naisten miehiin kohdistamasta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Sitä tapahtuu yllättävän paljon.

Ensikoteihin on jonoa, mutta kukaan ei ole kertonut, että moniko on mamu. En jaksa uskoa, että ensikotehin tulevat vain suomalaiset pottunokkatytöt.

Miesten ja naisten maailmankatsomuksessa ja arvoissa on eroa valtavasti. Tämä koskee erityisesti nuoria. Naiset ovat kääntyneet punavihervasemmiston suuntaa ja vannovat woken, tasa-arvon ja feminismin nimeen. Miehet sen sijaan ovat kääntyneet konservetiiviseen suuntaan. Tämä todisti hyvin Yhdysvaltain presidentinvaalit.

Feministit katsovat, että mies ton toksisen maskuliininen, väkivaltainen, patrioottinen, jne. Eipä näin eroavilla arvoilla saada aikaiseksi parisuhdetta ja lisää lapsia. Kuka perinteinen mies ottaa kumppanikseen sinisen siilitukkaisen, rapalanaamaisen ja hassusti pukeutuvan feministin. Saa olla kyllä hyvin epätoivoinen mies.

Puolisoni on todella mies. Feministit sanoisivat toksiseksi. Olemme olleet kohtapuoliin yhdessä kaksikymmentä viisi vuotta eikä kertaakaan ukko ole kohdellut minua väkivaltaisesti. Ei edes pahasti päissään, vaan sammuu pöydän ääreen hiljalleen. Autamme toisiamme siinä, mikä on kummankin vahvuus. Teemme myös yhteistyötä niin ruuan laitossa kuin remontissa. Koska en enää pysty kiipeämään kuorma-autoon, niin ukko siivoo sen. Yhteistyössä nostetaan autosta tavat ja minä pesen pyykin ja pakkaan puhtaat vaatteet. Yhteistyössä tavarat viedään autoon. Näin kaikki sujuu yhteistyöllä. Onhan meilläkin välillä riitoja, jotka perustuvat yleensä väärinkäsitykseen. Ukko huutaa ja kiroilee, minä taas itken. Hetki rauhoittumista ja selvitetään asia, että kumpikin ymmärtää oikein.

Lähisuhdeväkivaltaa

Nyt on ollut monta päivää mediassa suurena uutisena ex-jääkiekkoilijan murha, jonka aiheutti hänen kumppaninsa eron päätteeksi. Mediassa on hehkutettu jääkiekkoilijan urheutta tulla kaapista ulos ja tunnustaa olevansa homo. Nyt on mediat myös täynnä sitä kuinka lgbtqia+ väki kohtaa niin paljon halveksuntaa ja etenkin homoliitoissa väkivaltaa. Nytkin syynä on parisuhteen päättyminen.

Lähisuhdeväkivaltaan kuolee maassamme noin sata ihmistä vuosittain. Tekijänä useimmiten on mies ja taustalla mustasukkaisuutta tai erotilanne. Näistä uutisoidaan lyhyesti sekä artikkelin pituudessa että ajassa. Kuitenkin jokainen on turhaan menetty henki. Lähisuhdeväkivaltaa kokevat ihmiset vauvasta vaariin. Juurihan kerrottiin laajasti professorista, jonka tappoi adoptiopoika. Poliisin tietoon tulee vain jäävuoren huippu, sillä sitä on mm. häpeän takia vaikea lähteä kertomaan.

Nyt toivoisin medialta hieman rauhoittumista uutisoinnista, vaikka kuinka julkimo olisikin, ja ajatella omaisia ja muita läheisiä. En usko, että on mukavaa lukea median etusivulle nostamaa, järkyttävää tapahtumaa. Uutisoikaa yhtä laajasti kaikista lähisuhdeväkivallan uhreista, vaikka he eivät julkimoita olisikaan. Vähän on ollut uutisissa kahdeksan kuukauden ikäisen lapsensa nälkiinnyttäneen ulkomaalaisäidin tapauksesta. Ei nimiä eikä kansallisuutta ole mainittu. Nyt uutisointia, nimiä myöten, on perusteltu julkisella statuksella. Kaikki noin sata ihmistä tarvitsevat julkisuutta, että viimein ongelmaan havahduttaisiin.

Älä rääkkää sitä kääkkää, en mä rääkkääkään

Otsikko on vanha rallatus kouluajaltani. Kiusaajia oli jo silloin, mutta silloin oli keinot käyttää. Kiusaajat tiedettiin ja usein vanhemmat/opettajat lopettivat sen. Rehtorilla ja opettajilla oli valta lähettää häirikkö toisenlaiseen kouluun. Alkuaikana heidät lähettiin apukouluun, mutta myöhemmin tulivat tarkkailuluokat. Kumpaakaan ei enää ole.

Minun koulukiusaaminen loppui kansalaiskoulun ensimmäisen luokan osalta vanhempainiltaan, jossa isäni ilmoitti muille vanhemmille kokolailla suoraan: "Jos tytärtäni tarkoituksen mukaisesti tähän tahtiin rääkätään, en minä ota vastuuta, iskeekö hän kirveellä vai vesurilla.". Se loppui siihen, ilmeisesti muut vanhemmat tekivät selväksi jälkikasvulleen, että jos homma ei lopu, saatte seurauksen kärsiä ihan itse. Kansalaiskoulun viimeisellä lopetin erään pojan kiusanteon nyrkillä (hänellä kun oli viehättävä tapa laittaa kätensä tyttöjen haarojen väliin takaa päin), kun ei sanallinen ohjaus mennyt jakeluun. Opettajat olivat tietoisia tästä ja sanktiota minulle ei tullut, sillä tiesivät minun varoittaneen poikaa toistuvasti. Poju sitten siirrettiin toiseen kouluun. Puolisoni isä totesi pojalleen: "Iske takaisin, jos ei käsi yllä, niin ota kättä pidempää.".

Tänä päivänä on kaikki toisin. Koulukiusaaja saa ihan rauhassa rääkätä ja järjestelmä on täysin hampaaton. Usein opettajat ovat taivaallisen tietämättömiä asiasta, kun vanhempi ottaa asian puheeksi. Kiusauksen kohteeksi joutunut on se joka vaihtaa koulua. Kiusaajan siirtäminen taas leimaisi hänet poloisen ja se saattaisi olla hänelle jopa traumaattinen kokemus. Kriisiapua siten tarvitaan ja sekin kustantaa.

Siinä missä ennen puhuttiin selän takana ja kirjoiteltiin lappusia, niin hyökkäykset ovat tänään siirtyneet netin erilaisiin sovelluksiin (tosin tätä harrastavat aikuisetkin kun parisuhde on karahtanut karikolle). Toivosin tässä kohtaa, että lapset ja nuoret kertoisivat vanhemmilleen näistä ja toivoisin, että vanhemmat osaisivat opastaa nuorta, että tallentaisivat nuo kiusat, sillä rikostutkinnassa vaa'assa painavat todennetut faktat. Tosin luvattoman usein poliisikin viittaa tapauksille kintaalla rikoksen vähäisyyden varjolla ja pahimmat pölvästit todenneet vain, että tuo nyt on noita lasten touhuja. Ikävä kyllä, että tässä unohdetaan lordi Lyttonin kuolematon lausahdus, vuodelta 1839: "Kynä on miekkaa vahvempi.". Nyt ei ole kynää ja kaunokirjoituskin kouluista päättyy, mutta näppäimistöllä saadaan sama aikaiseksi, hyvässä ja pahassa.

Kiva koulu hanke on suunnattu koulukiusaamista vastaan, mutta valitettavan usein se ei toimi. Erään isän kommentin lainasin suoraan mediasta: "Satunnaisille kiusaajille keskustelutuokiot ehkä tehoavat, mutta ammattikiusaajat pitävät hanketta pilkkanaan. Opettajien kanssa keskustellaan ja anteeksi pyydetään, mutta sen jälkeen asialle naureskellaan sosiaalisessa mediassa.".

On ollut, on ja tulee olemaan näitä, joista haastateltu opettaja kertoi eli "Kouluissamme on parantumattomia "rikollisia", jotka vähät välittävät rangaistuksista, kielloista, sopimuksista tai muista sellaisista. Kiusaaja kiusaa koulussa ja vapaa-aikana netissä.". Näitä oli minunkin kouluaikana, kolme heistä on haudassa ja kaksi lienee edelleen linnassa. Tällaisille tyypeille puhuminen on ihan turhaa, sillä puhe valuu kuin vesi hanhen selästä. Heillä ei ole omaatuntoa, ei moraalia, ei etiikkaa, ei mitään muuta kuin MINÄ ITSE.

Lain mukaan on mahdollista erottaa häiriköivä oppilas kolmen kuukauden ajaksi, mutta Pyhä Peruskoulu kun on kaikkien oikeus, niin eihän sellaista voi tehdä, että oppilaspoloinen jää vaille perusopetusta, johon hän on lain mukaan oikeutettu. Erottamisajaksi oppilaalle tulisi järjestää opetussuunnitelma, jotta hän ei jäisi muista jälkeen. Tosiasiassa useat kiusaajat ovat oppilastovereitaan jäljessä vähintään pari vuotta. Tietenkin myös raha ratkaisee. Taloudellisesti halvempaa on se, että vanhemmat anovat kiusatun koulun vaihtoa ja kuljettavat oppilaan itse kouluun.

En tiedä mistä yhteiskuntaamme on pesiytynyt tämä kaikki suvaitsevainen yltiöhumanistisuus. Meidän "tavisten" pitää ymmärtää häiriökäyttäytyjää, kun sillä on ollut niin vaikea lapsuus tai jokin muu traumaattinen kokemus. Miksi pitää löytää aina ymmärrettävä syy? Eikö vihdoinkin voida todeta vanhanaikaisesti, että on ihmisiä, joista ei ikinä tule yhteiskuntakelpoisia. Tietysti moinen olisi rasismia, suvaitsemattomuutta, jne.

Ja sitten tuo Arkadianmäen pellesirkus ei saa mitään aikaiseksi. Opetusalan Ammattijärjestö on yrittänyt saada aikaan konkreettisia keinoja kiusaamisen lopettamiseen, mutta Lastentarhahallitus on niin suvaitsevainen ja ymmärtäväinen eli ei onnistu. OAJ:n lakiasiantuntija Nina Lahtinen sanookin loistavasti: "Mitä poliitikkojen esittämä koulukiusaamisen kriminalisointi muuttaisi, kun esimerkiksi pahoinpitelyt ja kunnianloukkaukset määritellään jo rikoksiksi. Kyse on enemmänkin siitä, että ymmärretään väkivallan vakavuus, vaikka tekopaikkana on koulu. Väkivalta on väkivaltaa koulussakin.". Kouluihin on nyt tullut sama ilmiö kuin sairaaloissa on ollut jo vuosikymmeniä eli hoitajan pahoinpitely ei ole pahoinpitely, vaan hoitaja ei ole ymmärtänyt potilaan sairauden aiheuttamaa käyttäytymisen muutosta. Samanlainen ilmiö on ollut opettajilla jo jonkin aikaa.

Niin opettajat kuin päiväkodin työntekijät ovat helisemässä kullannuppujen kanssa. On vanhempia, jotka viisveisaavat jälkikasvunsa toimista, sillä hän on niin vilkas ja aktiivinen, mutta hyvätapainen lapsi ja tällainen lapsi ei tee vanhempien mielestä mitään pahaa. He kieltävät jyrkästi, että heidän kullannuppu voisi painaa toisen pään vessanpyttyyn, kun se ei sovi hänen herkälle luonnolleen. On myös vanhempia, jotka vähättelevät tapahtunutta. Itse sain yhden pojan toimesta harpin piikistä tunneilla selkääni ja toistuvasti, sillä hän hakeutui usein selkäni taakse. Kerroin tästä vanhemmilleni, mutta äiti totesi: "Kaikki mikä on tiiliskiveä pienempää on rakkautta.". Isäni oli erimieltä aiheesta ja lopputulos näyteltiin kappaleessa kaksi. On myös opettajia, jotka sulkevat silmänsä. Lasten normaalia nahistelua, painia, jne. Täten osa ei tunnista toimintaa kiusaamiseksi. Toisilla saattaa syynä olla pelko joutua todistamaan. Otetaan esimerkiksi hatusta tempaistu taru, jossa opettaja joutuu todistamaan oikeudessa, että oppilaat Q, W, E, R, T, Y kaatavat oppilaan X maahan ja potkivat häntä ja upottavat nassun kuralätäkköön ja vaativat siitä juomaan. Opettajan naapurina on E:n perhe, harrastusporukassa W:n ja Y:n isä/äiti ja Q:n isä/äiti on kollega, R:n perhe on sukua ja T:n isä/äiti on paras kaveri. Tällöin on helppo ummistaa silmät.

Nina Lehtinen sanoo, että kaikki väkivaltatapaukset pitää viedä poliisin käsittelyyn. Poliisin resurssit ovat säästöjen takia niin minimissä, että aikaa jää juuri ja juuri kurkunleikkauskeikoille. Rikoslabrakin on jo avaruudellisessa kusessa. Kyllä poliisi haluaisi tutkia jokaisen väkivaltarikoksen, olkoon tekijänä kuka ja minkä ikäinen tahansa, mutta hampaaton laki tulee resurssipulan lisäksi. Sitten on tuo henkinen väkivalta. Moni heistä kokee sen pahempana kuin fyysisen väkivallan. Henkistä väkivaltaa on esim. nimitteleminen, julkinen nolaaminen, arvostelu vähättelevästi (esim. pukeutuminen, jne.) uhkailu väkivallalla, jne. Tämä ei ole useinkaan syyteoikeus rikokseen, sillä siitä ei useinkaan ole kuin sana sanaa vasten. Fiksu kiusaaja osaa pitää näppinsä erossa toimista, joista jää mustaa valkoiselle.

Ilokseni on mediassa kerrottu henkilöistä, jotka ovat puuttuneet kiusaamiseen. Se on yksi hailea oletko lapsi, nuori, aikuinen, vanhus. Kun näet kiusaajan tekevän temppujaan, niin puutu, sano sanasesi ja toivottavasti se on EI NOIN.