Nyt on aloitettu aktiivisesti keräämään allekirjoituksia
adressiin, jonka aiheena on pakkoruotsin poistaminen. Olettaisin, että
allekirjoittajat ovat niitä, joille ruotsinkielen opiskelu on ollut pakko.
Itselleni sitä ei ole opetettu, sillä jouduin käymään vain
kansalaiskoulun ja opetus tapahtui ainoastaan oppikouluissa. Kuten
kirjoitin aiheesta jo huhtikuussa 2011, otsikolla Pakkoruotsia.
Kerron nyt rehellisesti, miksi en hoitajakoulussa suostunut
ruotsinkielen tunneilla sanomaan sanaakaan ruotsinkielellä, jossa opetusta oli
kymmenen tuntia. Tämä asia on ainoa, josta vanhempiani kritisoin. Lapsuudessani
kokoonnuttiin päivittäin yhteiselle aterialle, jossa puhuttiin päivän asiat ja
siinä sivussa puuta heinää, jopa kielillä. Kuitenkin tässä yhteisessä
tilanteessa vanhempani keskustelivat ja nauroivat omille jutuilleen vieraalla
kielellä, jota myös kuulin radio- ja televisio-ohjelmissa. Olin sisarusparven
vanhin ja ymmärsin, että jotain outoa tapahtuu.
Isäni oli opettanut meille saksan-, ranskan-, englannin- ja
italiankielen alkeet, mutta pimitti sukunsa kielen. Oivalsin sen nopeasti, että
nyt pimitetään kieli, jonka vanhemmat olivat varanneet omaksi ja vain heidän
juttujensa kieleksi. Aloin vihaamaan sitä ja seurauksena oli se, että jos
radiosta tuli ruotsinkielinen laulu, niin sammutin laitteen tai vaihdoin
kanavaa. Saman koki televisio.
Kuitenkin 1980-luvun alussa alkoi soida laulu, josta tuli
korvamato eli Tomas Ledinin Sommaren är kort ja myöhemmin tuli Nordman ja
Vandaren. Molemmat musiikillisesti hyvin mielenkiintoisia, mutta sanoja en
ymmärtänyt. Vanhemmiten viha laantui ja kiinnostuin, mutta kun en opetusta
ollut saanut, niin pyysin puolisoani soittamaan (nettiorientoituneina on meillä
ollut musiikkia tietokoneella jo kauan) Tomas Ledinin Kesäkortin. Puolisoni
katsoi minua hetken ja osasi valita oikean kappaleen. Kohteliaasti hän
myöhemmin kertoi, että kort ei ole kortti vaan lyhyt.
Kerroin hänelle myös tuon yllä olevan, sillä tiesin hänen
äitinsä olleen ruotsalaista alkuperää ja arvelin, että hän osaa kielen ja myös
ymmärtäisi vihani. Puolisoni opetti minua hieman laulujen kautta, mutta suurin
kiitos opetuksesta lankeaa TV kakkoselle, joka teki aivan upean ohjelman
alueelta, jossa osa on suomen- ja osa ruotsinkielisiä. Ohjelmasta opin paljon
uusia sanoja ja lauseita. Tosin puolisoni sanoo nyt, että puhun ruotsinkieltä
tuon kuvatun alueen tavalla. No, eipä tuo haitannut Rekkaretkellä, kun
suvereenisti sain ostokset suoritettua ruotsalaisella huoltamolla ja kaupassa
ruotsinkielellä (vähäisellä taidollani) ja sen pohjalta tanskalaisella
huoltamolla vaikka tanskalainen aksentti onkin minulle outo, mutta hollannin
pohjalta sitä hieman hallitsin. Nyt täytyy myös toimituksen huomauttaa, että
olen saanut opetusta fonetiikasta (puheoppi). Sen opettajina olivat kaksi aivan
upea pariskuntaa (suomalainen ja englantilainen sekä suomalainen ja
hollantilainen), johonka tutustuin kahdeksankymmentäluvun alussa. Tosin
kirjoittaa en osaa, mutta eikö tärkeintä ole se, että saat syötävää?
Ihmettelen nyt kauheasti sitä, että miksi pientä,
länsimaista kieltä on taas aloitettu puhumaan pakkona. Onko nyt vallalla tämä
suuri suvaitsevaisuus, jossa meidän tulisi opetella puhumaan maahanmuuttajien
kielillä, joiden kieliasu on omista kielistämme poikkeava? Pitääkö meidän
opetella puhumaan älämölöä, jossa vokaalit näyttelevät pääosaa ja melu sen
mukainen?
No, olin ilkeä ja taukopaikalla käytin tuota vanhempieni
tapaa tappaakseni älämölön, sillä tämä on sentään pohjoismaa. Katson, että
pakkoruotsin poistaminen kouluistamme on viimeinen saareke, jolla voimme vielä
pitää länsieurooppalaisen elämänmuodon yllä. Ehkä katsomukseni on vanhan
maailman aikaa, mutta en ole kovinkaan kiinnostunut tästä uudesta maailmasta,
jossa ei käytetä kieliä, jotka ovat minun maailmani kieliä, puhumattakaan minun
maailmani tavoista, jossa naisen ei tarvitse kasvojansa peittämän.
Sinulle, allekirjoitusten kerääjälle, tulen sanomaan:
"Jag en vara fatta intresse".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti