Vanhusten hoito kriisissä

Aamun aviisissa oli iso juttu Pirkanmaan hyvinvointialueen (pirha) vanhushuollon tilanteesta. Satoja vanhuksia on erikoisairaanhoidon, perusterveydenhuollon vuodeosastoilla ja kotona, jopa ilman palveluja. Tämä ei ole yksin Pirha ongelma, vaan koskee koko maatamme.Nyt sattuneet kuolemantapaukset ovat vain jäävuoren huippu.

Vanhainkotijärjestelmä ajettiin alas, mutta tilalle ei tuotu mitään, vaikka väestön vanhenemisesta on puhuttu jo vuosikymmeniä. Kotipalvelu ajettiin myös alas ja kotisairaanhoito muuttui kotisairaalaksi. Vanhankodeissa järjestettiin toimintaa. Ne eivät olleet vain makuupaikkoja kotona pärjäämättömille vanhuksille.

Ihmiset elää yhä vanhemmiksi ja se lisää muistisairauksien riskiä. Lähes päivittäin etsitään kotoaan kadonnutta vanhusta. Kotona usein iäkäs puoliso joutuu raihnaisena hoitamaan vielä raihnaisempaa.

Kotiin saatavia palveluja on säästösyistä vähennetty. Palveluasuntoihin on pitkät jonot ja se saattaa sijaita eri kunnassa, mikä vaikeuttaa puolison ja muiden läheisten vierailuja. Pirha on vetänyt tiukille ns. RAI-arvion, jotta hoitoon pääsy on mahdollisimman hankalaa ja vaikeaa. Vanhusten palveluasumisia ei ole alkuunkaan riittävästi.

Kotio saatavat palvelut ovat heikentyneet huomattavasti. Ei ole enää terveyssisaria tai kotisairaanhoitajia. He kävivät apua tarvitsevan luona monta kertaa päivässä ja tarvittaessa yölläkin. Nyt suositellaan teknologiaa avuksi. Moni ei hallitse sairautensa takia teknisiä laitteita. Yksinkertainen on turvarannekke, jolla voi hälyyttää apua. Tosin yksi kuolintapaus liittyi nimen omaan em. järjestelmään. Siinä vastaanottava tahon puhelimia ei oltu ladattu tai olivat muuten sammuksissa ja yhdentoista hälyytyksen tehnyt vanhus löytyi kuolleena.

Kotipalvelun puutteen vuoksi on ralli kodin ja päivytyksen välillä. Pirha alueella jopa joka kolmas päivystyksen asiakas on kotona pärjäämätön vanhus. Pirha on saanut jo kaksi huomautusta vanhusten hoidosta. Mitään tilanteen korjaamiseksi ei ole tehty.

Tilanne on katastrofaalinen. En yhtään ihmettele sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuson eroa pestistään. Säästöjä pitäisi saada aikaiseksi, mutta se tapahtuu hoidon kustannuksella. Soteala ei ole toipunut edes -90-luvun lamasta, jolloin kaikki toiminta ajettiin alas. Siitä alhosta ei ole toivuttu, vaan ajauduttu vielä alemmaksi.

Vanhusten hoito hunningilla

Luin tänään mielenkiintoisen artikkelin vanhustenhoidon tilasta. Siinä kerrottiin, että kotihoidon palvelujen varassa asuu kotonaan vanhuksia, joiden kunto ei enää riitä kotihoitoon, mutta palveluasuntoon on mahdotonta päästä. Kriteereitä palveluasumiseen on kiristetty. Poliisi on joutunut toistuvasti etsimään kadonneita vanhuksia. Heitä on myös kuollut katomaisten tai tapaturmien yhteydessä. Kotihoidossa on jopa vuodepotilaita. Erikoissairaanhoitoa ja päivystystä kuormittaa vanhukset, joita ei saada siirrettyä mihinkään. Vapaita paikkoja hoitokodeissa olisi, mutta ei ole vaadittavaa määrää henkilökuntaa.

Vanhustenhuollon alasajo alkoi jo yhdensänkymmenluvun lamasta. Samalla kun purettiin mielisairaaloita, niin samalla purettiin vanhainkoteja. Suomessa on tyhjillään tai muussa käytössä vanhoja terveydenhuollon laitoksia. Myös terveyskeskuksista on vähennetty paikkoja. Omassa terveyskeskussairaalassa oli yöpäivystys, leikkausosto ja 68 potilaspaikkaa. Nyt päivystyksestä on jäljellä päiväaikainen päivystys ja potilaspaikkoja 22. Tämä konkreettisena esimerkkinä. Samoin kotikaupunkini vanhainkodista poistettiin 48 potilaspaikaa. Tämä on ensiarvoisen tärkeää muistaa, sillä nyt suuret ikäluokat ovat vanhusiässä.

Kotihoitopalvelua ei sen paremmin vanhustyössä, kuin avohoitoa mielenterveystyössä saatu kehitettyä paikkojen katoamisen myötä. Kummassakaan ei juuri lisätty resursseja ja vanhat kodinhoitajat katosivat. Näin nykyiset kotipalvelun työntekijät (lähihoitajat, jotka ovat erikoistuneet vanhustyöhön) hoitavat niin sairauden hoidon, kuin polttopuiden kannon ja syöttämisen. Aikaa kohteessa oloon ei ole paljoa ja autettavia asiakkaita liikaa yhdellä työntekijällä.

Hoitotakuu on nyt valiokuntakäsittelyssä, mutta se ei sisällä mitään toimenpiteitä kotihoidolle. Kotihoidolla on liian vähän käsiä. Yhä useami vanhus joutuu asumaan kodissaan, jonka tuntee turvattomaksi tai ei enää edes tunnista kodikseen. Kuinka monta vanhusta täytyy löytää hangesta kuolleena tai kotona kuolleena viruneenä, kun ei asian mukaista asuinsijaa saa. Tässä on uusilla aluevaltuustoilla iso pähkinä purtavaksi. Asia pitäisi nyt olla kiireellinen, siten vältetään inhimilliset tragediat.

Sananen vanhusten hoidosta

Viime päivinä on ollut paljon keskustelua vanhusten hoidosta. Tapetilla ovat olleet hoitopaikat tai niiden puute, onko hoitoa ja minkälaista, paljonko maksaa, jne. Näistä olen kirjoittanut useamman artikkelin.

Saattohoito puhutti useamman artikkelin verran. Eräs epäkohdista oli se, ettei hoitaja ollut läsnä kuoleman sattuessa. Tällainen voidaan järjestää vain saattohoitokodeissa, mutta osastolla erittäin harvoin, sillä usein yöllä on vain kaksi hoitajaa ja potilaita yli neljäkymmentä. Osastoilla on yhdenhengen huoneita vähän ja ne ovat varattu pääsääntöisesti infektiopotilaiden hoitoon, joten omaisten läsnäolo 24/7 on vaikea järjestää ja saattaa vierustovereissa herättää närää. Yhtä kirjoitusta jäin kovasti miettimään, sillä kirjoittaja olisi halunnut kuolevalle läheiselleen morfiinia pistoksina ja hän kritisoi sitä, että tarjottiin vain kipulaastaria. Kipulaastarit sisältävät fentanyyliä, joka on monin kerroin morfiinia vahvempaa.

Saako hoitopaikan vai ei on suuri ongelma. Kun kotona ei enää pärjää, edes kotiavun turvin, niin hoitopaikka pitäisi saada. Johtajat puhuvat herkästi moniammatillisesta tiimistä, joka arvioi kotihoidon mahdollisuuden. Totuus on kuitenkin se, että harvoin kuunnellaan päivittäisen hoitotyön ryhmää, joka näkee ympäri vuorokauden ihmisen toimintakyvyn perustoimissa. Yhä useampi dementoivaa sairautta sairastava joutuu asumaan kotona. Tämä näkyy mediassa usein katoamisina, jotka luvattoman usein päättyvät traagisesti. Myös tulipaloja ja vesivahinkoja tapahtuu heille melko paljon.

Hoitopaikan valinta tuottaa monesti ongelmia, sillä kunnallisia paikkoja on vähennetty vuosikymmeniä ja samaan tahtiin on perustettu yksityisiä. Kunnalliseen pääsyn ongemana ovat pitkät jonotusajat ja yksityisellä hinta, johon monella ei ole mahdollisuuksia pienen eläkkeen vuoksi ja jos on vuokra-asunto, niin ei ole realisoitavaa omaisuuttakaan kattamaan hoitokuluja. Lisäksi yksityisten hoivapaikkojen valvonta on ollut heikkoa ja useita tutkimuksia on tehty, jopa rikoksista. Turun tapaus osoitti, että ei valvonta ole kunnossa kunnallisellakaan puolella.

Minkälaista hoitoa saadaan on kirvoittanut monta kiperää kirjoitusta. On oikeasti olemassa hoitajia, jotka kuuluisivat ihan muille aloille. Heille ei ole olemassa käsitettä yksilöllisyys, hienotunteisuudesta puhumattakaan. Oman urani surkein esitys liittyi ruokailuun. Nielentä ongelmaisen ruoka oli jauhettua ja erillisiin ryhmiin aseteltuja, joten se oli kaunis. Osastolla ateria osia saattoi joutua hieman saostamaan. Ateriointi oli hidasta ja vaati aikaa. Tämä hoitaja sekoitti koko aterian, jolloin se muistutti oksennusta. Hän ei vastannut kysymykseen, että mitä oli ruokana ja lappoi suurella lusikalla nopeaan tahtiin, jonka jälkeen potilas raukka oksensi ateriansa. En voi sanoin kuvata sitä häpeän määrää, jota tunsin.

Myös muistisairauksista kärsivät tarvitsevat aikaa ja tekemistä. Tämä vaatii hoitajan läsnäoloa, jotta päivittäiset toiminnot onnistuisivat itsenäisesti ja olisi hitunen tunnetta, että minä itse hallitsen omia puuhiani. Tämä ei tule onnistumaan, kun hallitusherramme kaavailevat hoitajamitoituksen alentamista. Riitävä määrä henkilöstöä pystyy tekemään työn kunnialla, mutta jos sitä vähennetään on edessä se, että vain yksinkertaisemmat perusasiat pystytään hoitamaan. Johtajat eivät myöskään tajua sitä, että hoitopaikkoihin tulevat ovat yhä iäkkäämpiä, monisairaita ja paljon apua tarvitsevia.

Eräs hieno yleisönosastokirjoitus sai minut oikeasti miettimään, sillä kirjoittaja kertoi iäkkäästä vanhemmastaan, joka asui yksin. Hänen luona kävi kotisairaanhoito ja kotiapu. Ongelman muodosti se, että aina avaimilla sisään tuli eri hoitaja. Kirjoittaja kertoi vanhempansa olevan vain vahvasti liikuntarajoitteinen, mutta kirjoitti, että miltä tuntuisi muistisairaasta ainainen kasvojen vaihtuminen. Tämä ei ole pelkästään muistisairaiden ongelma vaan myös ujojen, hiljaisten ihmisen ongelma. Senhän jokainen tietää, että aina kun on uusi lääkäri, niin tarinan saa aina aloittaa alusta. Hoitajan vaihtuminen alvariinsa tekee saman ja luo epäluottamusta ja pelkoa sekä virheitä.

Sitten tuli vastine kirjoitukseen ja sen oli allekirjoittanut kolme johtajaa, jotka kertoivat, että ongelma on tiedossa ja tiimissä (jälleen kerran) on jo aloitettu pohtimaan ongelmaa. Hetkinen, tähän tarvittiin kolme johtajaa kuntatasolta, jotka totesivat, että ongelmaa ollaan pohtimassa. Oliko se nyt Tanskassa vai Hollannissa, jossa työntekijät suunnittelivat itse työvuorot, yhtenäiset hoitokäytännöt jne. Koska nykyjohto ei osaa muuta kuin pohtia, niin olisiko syytä palata vanhaan alue järjestelmään eli lääkäri, neuvola, hammashoito, kotisairaanhoito, kouluterveydenhuolto ja kotiapu oli alueellista. Esimerkkinä käytän omaa kuntaani eli Xmäki ja Xtaka olivat omat alueensa ja sen henkilöstö hoisi oman alueensa asiakkaat. Kun uusi työntekijä tuli, niin hän kävi kunkin asiakkaan luona vakituisen työntekijän mukana eli uusi työntekijä perehdytettiin asiakkaan tarpeisiin ja yksilöllisesti räätälöityihin hoitoihin tai apuihin. Tätä sopii miettiä.

Yleensä kirjoittajat ovat omaisia ja osa ottaa esiin ongelman keskustelun pohjaksi, mutta osalla on (niin kuin ennen vanhaan todettiin, jäänyt napanuora katkaisematta) vahvat tunteet mukana ja silloin syytökset sinkoilevat edesvastuuttomasti. Minun osalleni tuli tämänlainen tilanne ja se loukkasi. Sain syytökset, että emme osanneet hoitaa vaan oli lähetettävä yliopistolliseen sairaalaan ja keskellä yötä. Niin, minä vanha apuhoitaja, kolme kuukautta aiemmin valmistunut sairaanhoitaja ja puoli vuotta aiemmin valmistunut päivystävä lääkäri ja meidän olisi pitänyt pystyä suorittamaan tavallisen terveyskeskuksen vuodeosastolla viiden suonen kiireellinen ohitusleikkaus. Ymmärrät varmaan loukkaantumiseni.

Kun kirjoittajana on hoitaja, niin luvattoman usein se koskee tehotonta johtamista ja huonoja toimintatapoja. Vanhat ylihoitajat ja johtavat hoitajat vierailivat toimipisteissä säännöllisesti. He osallistuivat ajoittain jopa osastokokouksiin, jakoivat lääkkeitä ja osallistuivat ajoittain päivittäisiin sairaanhoitajan töihin. Meidän talon uusin ylihoitaja ei laskeutunut norsunluutornistaan alas, ennen kuin paljastui rakennusaikainen moka ja sen seurauksena mittavat kosteusongelmat. Usein nykyiset osastonhoitajat unohtavat apu- perus- ja lähihoitajat sekä laitosapulaiset osaston käytäntöjen suunnittelusta eli vain sairaanhoitajien tietämys on se, mitä tarvitaan.

Teistä ehkä tuntuu siltä, että muistot kultaavat pilven reunat, mutta näin ei ole. Vanhat pomot olivat täysiä terroristeja, mutta kun osasi neuvotella, niin homma hoitui. Kerron oman kokemukseni uudelleen eli meidän osastolla toimi päiväsairaala ja monet omaiset kysyivät tietoa toiminnasta ja onko saatavilla esite. Kun olin osastomme dokumentaristi, niin työtoverieni pyynnöstä laadin esitteen, monien esitysten ja keskustelujen pohjalta. Kun esite oli työtoverieni hyväksymä, niin tuli aika esitellä tuotos osastonhoitajalle. Hän piti sitä hyvänä, mutta ilmoitti, ettei sitä voida ottaa käyttöön, sillä paino kustannukset ovat liian suuria ja se edellyttäisi esitystä budjettiin. Minä vedin sitten korttini esille ja sanoin pomolle, että olen talon vanha lähetti ja osaan käyttää talon kaikkia kopiokoneita. Kaksi puoleinen sivu valkoiselle paperille maksaa kolme penniä kappale osastolle ja värilliselle paperille kuusi penniä kappale ja jos kopioinnin teen työaikana ja siihen menee työajasta kymmenen minuuttia kahdenkymmenen kopion vuoksi. Pomo ilmoitti pohtivansa ja kun seuraavana menin töihin, niin pomo oli vastassa matriisin kanssa ja ilmoitti, käy ottamassa kaksikymmentä viisi kopiota ja minähän menin. Vanhat pomot käyttivät suvereenisti työntekijöiden erikoistaitoja hyväksi, riippumatta ammattikoulutuksesta ja heille merkitsi vain se, että kaikki toimivat potilaiden ja osaston hyväksi.

Sairaanhoitokustannukset ovat nykyisin valtavan suuret, mutta itseä mietityttää tuo johtajien määrä. Vanha kansa sanoo, mitä useampi kokki, sitä sotkuisempi soppa. Olisiko aika siirtää johtajia kortistoon ja antaa työntekijöiden suunnitella hommat yhdellä pomolla. Sitten se, että työntekijöillä olisi mahdollisuus vaikuttaa esimiehen valintaan. Minä en olisi valinnut viimeistä osastonhoitajaani ikimaailmassa ja sen sain karvaasti kokea. Olimme silloin vielä vanhalla puolella ja uuden esimiehen saavuttua vuosittaisesta 26:sta osastokokouksesta pidettiin 4. Osastonhoitajien kokouspalautteet 12 ennen ja jälkeen 0. Kuntoutuspalaverit 26 ennen ja jälkeen 2. Meillä ei happihoito toiminut kuin pullojen varassa ja olin viemässä tyhjää pulloa ammattimiehille vaihdettavaksi. Kuulin uuden päällikön keskustelevan entisen osastonsa osastonhoitajan kanssa ja keskustelu oli minulle täysi shokki. Entinen kysyi, että oletko tyytyväinen valintaasi, johon uusi osastonhoitajani vastasi: ”Jos en olisi saanut tätä paikkaa, niin en olisi voinut suorittaa hoitotieteen opintojani loppuun.”. Näin arvokkaana hän piti työntekijöitään ja potilaitamme.

Hoitoala on kokenut vuosien saatossa melkoisen käsitteellisen alasajon, sillä jokaiselle työttömälle esitetään hoitajan koulutusta, sillä alalla on paljon töitä, mutta valitettavasti pätkissä. Työkkäreillä tuntuu olevan sama ohjenuora kuin vanhalla osastonhoitajalla, jolta opiskelijat kyselivät työnsaannin mahdollisuuksia. Hän sanoi, että vanhat ja hullut eivät lopu koskaan. Se, kuka heitä pystyy hoitamaan inhimillisesti on jo sitten ihan toinen juttu.

Hoitohenkilöstön mitoituksia kuvaa hyvin se, että uutiskynnyksen ylitti hoitajaopiskelijan yllätys vanhuspariskunnalle. Keskusteluissa oli tullut esille, että he nauttivat yhteisistä saunahetkistä ja opiskelija päätti tarjota mahdollisuuden. Toinen asui kotona ja toinen hoitokodissa. Opiskelija järjesti saunatuokion hoitokodin saunatilassa ja kertoi vanhusten nauraneen ja pulisseen löylytellessä ja ilo saunan jälkeen paistoi molempien kasvoilta. Tähänkö on tultu?

Sananen vanhusten hoidosta

Erilaisissa median lähteissä on vellonut kuumana keskustelu vanhusten hoidosta. On tullut risuja runsaasti, ruusuja vähemmän. Käsittelen aihetta monelta kantilta, sillä itse tein työtä vanhusten parissa yli kaksikymmentä vuotta ja äitini liki neljä kymmentä.

Huono hoito on ollut päällimmäisenä vanhusten hoidosta keskusteltaessa. Likaisuutta, pesemättömyyttä, nälkäisyyttä, janoisuutta, jne. Viimeisin kohu nousi tuosta Pihlajalinnan paikasta, jossa hoitajia irtisanottiin. On hoitajia ja hoitajia eli niitä, jotka tekevät työnsä hyvin ja niitä, jotka eivät kajoa potilaisiin kuin injektioneulalla.

Muista hyvin työpaikkani viimeisen päällikön, joka oli oikein hoitotieteilijä. Vuorossa hän huolehti yhdestä potilaasta, joka oli osaston "tervein", eli pystyi itse huolehtimaan syömisistään, peseytymisistään, wc-käynneistään ja keskustelemaan. Tekemänsä "hoidot" eli selänpesun, jalkojen rasvauksen, hiusten kampaamisen tuo päällikkö kirjasi tarkoin ja kuittasi ne. Me, jotka veimme potilaan paareilla suihkuun, hoisimme inkontinessiongelmista kärsivät, leikkasimme silsan kovettamat kynnet, jne., emme päässeet tekojamme kirjaamaan, sillä päällikkö kuittasi ne tehdyksi katsomalla tekemisiämme ja kuittasi ne omiin nimiinsä. Joskus mietin, että mikä olisi ollut potilaiden tila, jos vuorossa olevat olisivat olleet samanlaisia kuin tuo pomo oli. Tässä kohtaa myös mietin kaikkia niitä, jotka hakeutuvat hoitajakouluun. Ennen oli soveltuvuustestit, nykyisin lähihoitajakoulutukseen hakevat nuoret ja vanhat, jotta tuet säilyvät ja se monelle on viimeinen oljenkorsi kun haluttu koulutuslinja ei ole avautunut.

Ruokailu on yksi, mikä on myös herättänyt voimakasta keskustelua. Ikä ja sairaudet muuttavat ruokailua monin tavoin. Maku- ja hajuaisti muuttuvat. Moni valittaakin ruoan mauttomuutta, kun siitä on pyritty tekemään "terveellistä". Siinä missä nuori potilas kaipaa pizzaa ja kebabia, niin vanhukselle näiden mausteisuus on liikaa (vastaava ilmiö on havaittu kouluruikailussa, jossa perusruoka ei oppilaille maistu). Hoitolaitoksissa potilaat saavat aterian, mutta monesti kotihoidosta tulee hoidettavaksi hyvin aliravittu vanhus ja tähän ongelmaan on törmätty usein siinä tilanteessa, kun vähemmän muistisairas hoitaa enemmän muistisairasta. Laitoskeittiöt myös monesti tekevät jauhetusta ruuasta sotkua jo valmiiksi ja oksennuksen näköinen ateria ei herätä ruokahaluja. Jauhetusta ateriasta saadaan näyttävä, jos halutaan. Miten löytää ruokailussa kultainen keskitie? Itse käytin vanhaa esimerkkiä usein eli vanhus kieltäytyy ruuasta, omaiset vaativat vanhukselle ruokaa, lääkäri sanoo, että nesteytyksestä ja ravitsemuksesta on huolehdittava, moraali kieltää nälkään tappamisen ja etiikka väkisin syöttämisen.

Miksi hoito ei ole onnistunut? Hoitolaitosta on helppo arvostella ja muistan hyvin erään omaisen raivostumisen meille, ettemme vahtineet riittävästi ja vanhus pääsi pyllähtämään, josta seurasi mustelma kankkuun. Tapauksen huvittava puoli oli siinä, että vanhus vietti syntymäpäiväänsä ja kotona oli tupa täynnä omaisia, mutta kukaan heistä ei valvonut ja vanhus istui ohi tuolista ja mursi sen seurauksena lonkkansa. Mitalissa on edelleen kaksi puolta.

Myös kotiutuksesta on paljon puhetta ollut ja viimeisin tänään. Sairaalasta kotiutettu liikuntarajoitteinen, muistisairas vanhus oli jäänyt vaille hoitoa ja ilmoittaminen oli jäänyt. Ikäväksi asian tekee se, että tapausta kommentoi hoitaneen sairalaan (Haartmanin sairaala) ylilääkäri Laura Pikkarainen sanoin: "Kaikista potilaista emme säännönmukaisesti ilmoita omaisille, vaan oletamme, että potilas itse ilmoittaa.". Pikkarainen voisi hieman kerrata dementoivia sairauksia ja miettiä, miten dementoivaa sairautta poteva muistaa itse ilmoittaa omaisille ja vielä sillä edellytyksellä, että potilaan muistama omainen on joku muu kuin mummu tai vaari, joka on todellisuudessa siirtynyt ajasta ikuisuuteen jo muutama vuosikymmen sitten. Tosin itse muistan ikävän tapauksen (tuolloin olin nuori, vihreä hoitaja), jossa potilas kotiutettiin yliopistosairaalan kirurgiselta osastolta. Kotona oli vastassa vanhuksen läheiset ja ihmettelivät vanhuksen huonoa kuntoa. Veivät sitten vanhuksen oman terveyskeskuksen päivystykseen, josta vanhus toimitettiin yliopistollisen sairaalan sisätautiostatolle, sillä kirurgisen puolen lääkärit ja hoitajat eivät tunnistaneet sydämen vajaatoiminnan oireita. Onko erikoisalat eriytyneet liian pienelle alueelle ja kokonaiskuva hävinnyt?

Hankala potilas on yksi avainsana ja sitä helposti käytetään. Vaikka itse olen terveydenhuollon ammattilainen, niin minut on julistettu hankalaksi potilaaksi, sillä minä en osaa käyttäytyä. OK, teveydenhuollon ammattilainen on hankala, sillä hän tietää liikaa ja kollegat eivät osaa suhtautua häneen potilaana. Hankaluus on yleensä se, että potilas ei käyttäydy tai toimi oppikirjan mukaan. Tässä kohtaa kysyn jälleen kerran: "Miksi yksi tekee työpäivän liki neljänkymmenen asteen kuumeessa ja toinen makaa punkassa, kuolemaa tekien jo 37,1 asteessa. Miksi yksi tilaa ambulanssin saatuaan kaapin ovesta otsaasa ja toinen kävelee murtuneella lonkalla vastaanotolle.". Listaa voisin jatkaa pitkään.

Yleisön osastolla eräs kirjoittaja kertoi siitä, kuinka hyvin hänen vanhustaan kohdellaan ja kertoi, että huoneen toisen potilaan omainen kritisoi kaikesta. Päästään täten aiheeseen hankala omainen. Olen miettinyt sitä, että tunteeko omainen pahaa omaa tuntoa, omaa pahaa oloa, voimattomuutta läheisen sairauden edessä vai jäikö napanuora katkaisematta. Kerron teille yhden tositapauksen ja saatte ihan itse miettiä roolianne omaisena. Oli yö (ei erityisen synkkä eikä myrskyinen) ja vanhus soitti kelloa ja kertoi huonosta olosta. Minä (vanha apuhoitaja) ja sairaanhoitaja (valmistui puoli vuotta aikaisemmin) teimme sen mitä terveyskeskuksen vuodeosastolla voidaan eli mittasimme sokerin, verenpaineen, pulssin ja otimme EKG:n, happisaturaation ja pulssi ei ollut hyvä, verenpaine alhainen, kuten happisaturaatiokin, EKG näytti minusta väärältä ja soitimme päivystäjän paikalle (lisenssin saanut kolme kuukautta takaperin). EKG uudelleen, mutta nyt vaihdettiin T4 kytkentää ja naps (toimitus saanee esittää huomautuksen, että tuolloin ei ollut pikatestejä CRP:lle eikä TROP:lle). Vanhus lähetettiin yliopistolliseen infarktiepäilynä ja hänelle tehtiin viiden suonen ohitusleikkaus päivystysleikkauksena. Vanhus palasi osastollemme toipumaan, mutta omaiset raivosivat meille, että emme olleet osanneet hoitaa heidän vanhustaan ja piti lähettää yliopistolliseen. Minua nauratti, kuten muutamaa vanhaa kolleegani. Edellä kuvatulla joukolla olisi siis pitänyt tehdä viiden suonen ohitus, kanslian pöydällä, loisteputken alla ja tilata yliopistollisesta torakotomiasetti (rintakehän avaukseen käytetty instrumentti sarja). Meidän ammattitaitoa kuvasi se, että me lähetimme potilaan sinne, missä hoito voidaan antaa.

Pienenä vilauksena on keskusteluissa myös ollut hoitajan jaksaminen. Vuorotyö on raskasta ja se verottaa. Varoitellaan väsyneenä ajamisesta, mutta väsynyt työntekijä ei ole tominnaltaan paras mahdollinen. Työaikalainsäädännössä on maininta, että työvuorojen väliin pitää jäädä yhdeksäntunnin lepotauko. Työvuoro päättyy illalla klo 22 ja alkaa seuraavana päivänä klo 7. Täyttyykö lepoaika? Klo 22 lähdet työpisteestäsi ja vaihdat siviilit, kotimatka aikaa X, iltatoimet ja paapimaan. Työpaikalla sinun tulee olla klo 7. Luonnollisesti et sinkaise paikalle avaruusraketilla vuoteestasi, vaan sinun on noustava ylös, suoritettava aamutoimet, siirryttävä työpaikalle ja vaihdettava yövaatteista päivävaatteisiin ja lopulta työvaatteisiin. Montako tuntia sinulle jää lepoon?

Hoitaja on ihminen siinä missä potilaskin. Hoitaja ei ole immuuni sairauksille ja hoitajan ammattitaito on se, mikä estää sairauttansa näkymästä ja kuulumasta. Hoitaja (siis isoin kirjaimin) ei koskaan tiedä miltä sairastavata tuntuu vaikka sairastaisi samaa tautia, sillä oikea hoitaja tietää sen, minkä omalääkärini sanoi tyhjentävästi: "Minä tiedän kaiken Chrohnin taudista, mutta en tiedä miten se sinuun vaikuttaa.". Minä ymmärsin poistua, sillä nivelrikko teki työstä mahdotonta. Olisi tietysti ollut hienoa, jos työnantaja olisi ollut tukenena, mutta kun ei, niin ei. Kuinka moni hoitoalan ammattilainen työskentelee sairaana ja viimeisillä voimavaroilla? Saanen muistuttaa Kevan ylilääkärin lausuntoa minulle, joka kertoi, ettei polven nivelrikko ole kantavan nivelen sairaus ja ei siten heikennä työkykyäni.

Ja minun on myös pahoitellen todettava, että hoitaja alan arvostus lähentelee absoluuttista nollapistettä. Jokaiselle poispotkitulle Nokian insinöörille on suositeltu lähihoitajan koulutusta.

Suomessa voi kuolla nälkään

Tarkoitukseni oli keventää vihdosta viimein, mutta ei onnistunut, sillä media tarjosi hyvin ikävän uutisen. Satuin lukemaan pitkästä aikaa Hangötidingenin ja kertomus oli järkyttävä, sillä kotihoidossa oli vaikeasti muistisairas vanhus, jolla oli kodinhoitosopimus. Käyntipäiväkirjan mukaan vanhuksen luona ei oltu käyty edes joka päivä ja ravitsemus- ja lääkehuolto hunningolla. Vanhus kuoli viikon kuluttua aliravitsemukseen ja -lämpöisyyteen. Täten päivitän tämän vanhan kirjoitukseni ja uusi olisio jatkuu taas lopussa, mutta lukekaa tuo kuuden vuoden takainen ensin.

Näin otsikoi lehdet. Kyseiseen otsikkoon liittyy Ruotsissa tullut tapaus, jossa vanhainkodissa kuolleen iäkkään ihmisen kuolinsyyksi paljastui aliravitsemus. Aliravitsemushan on tila, jossa ihminen ei saa riittävästi energia- tai suojaravintoaineita. Pitkään jatkuvana se tunnetusti aiheuttaa kuoleman.

Kuten tiedämme lehdistön kirjoittelevan termejä miten sattuu, niin käytän samaa kirjoitusasua, vaikka se virheellinen onkin eli yleislääketieteen emeritaprofessori Kivelä ei hautonut vastausta kanan tavoin kysymykseen: "Voiko tämä tapahtua Suomessa?".

"Olen vakuuttunut siitä, että Suomessa kuolee vanhuksia nälkään. Ja nimenomaan ympärivuorokautisissa palvelutaloissa, pitkäaikaishoidossa ja laitoksissa ja myös kotihoidossa". Sanoo tämä professori. Mielenkiintoista, että tuo kotihoito oli viimeisenä ja hän uskalsi sen julkituoda. Ei ole ensimmäinen eikä edes viimeinen nälkiintynyt, jota kotihoidosta tulleena aloitin varovaisesti ruokkia (nyt olen toki nuo työt jättänyt). Vatsalaukku oli kutistunut niin pieneksi, että annokset oli aloitettava kolmesta pienestä lusikallisesta, muutoin tuli ylös kaikki. Hitaasti ja hiljaa saatiin tilanne taas korjattua ja ihminen söi itse ja halusi ruokaa.

Miksi syyllistetään hoitopaikkoja? Myönnän nähneeni hoitajia, jotka ottavat ruokatarjottimen potilaan edestä pois ja sanovat, että no jos ei maistu, niin ei sitten. Nämä hoitajat ovat Terhikki-rekisterissä ja päteviä muka (ei kertausharjoituksia). Meidän osastolla oli aikoinaan hoitoapulainen ja paras ruoka- ja perushuollon ammattilainen vaikka hänellä ei hoitoalan koulutusta ollutkaan. Hoitoapulainen oli muinoin perushoidollisen työn avustaja ja moni heistä opiskeli sitten hoitoalan ammattitutkinnon. Hän opetti minuakin, silloin aivan vihreää hoitaja. Ei nähnyt nälkää edes tämä dementoivasta sairaudesta kärsivä vuodepotilas, jolle hitaasti ja hartaudella lusikalliset tarjottiin, vaikka hän oli näitä harvinaisia muistihäiriöisiä, joiden sairaus oli edennyt jo niin pitkälle ettei häneen saanut edes katsekontaktia.

Sitten ovat nuo ravitsemusterapeutit, jotka viisaasti määräävät suosituksiaan. Parashan taitaa olla tuo Puska. Mitähän se sanoisi kun syöpään kuolevalle potilaalle annoin 1½ litraa rasvaista piimää, kun häntä yöllä janotti. Janon sammuttua potilas kiitti. Useat sairaudet tekevät sen, että suussa ei maistu mikään. Itse en pysty veden kanssa ottamaan lääkkeitäni. Täytyy olla mehua tai muuta. Lasareeteissa mietin, että miksi on aina se vesilasillinen. No yksi totesi, että vesi on paras juoma ja terveellinen. Entä jo suu ei maista nukutuslääkkeiden jälkeen mitään? Tunteja seissyt vesilasillinen maistuu pahemmalle kuin taskulammin kossu.

Ja sitten tämä väliotsikko: "Kevyempiä nostella". Näille ihmisille olisi tuo painon pudotus pitänyt aloittaa jo ennen sairastumista. Jos joudutaan varaston tavaravaaka hakemaan, että saadaan paino (perusvaaka mittaa 150 kg:n asti) ja vaaka näyttää 210 kg on jo liian myöhäistä. Nosta siinä nyt sitten kansalaista päivittäin, useita kertoja ja alle sadan kilon ei edes neuvotella. Muistan tämän kansalaisen, jolle jouduttiin hankkimaan erikoisleveä sänky. Kun hänet saatiin vaa'alle niin osaston puntari ei riittänyt ja varaston tavaravaaka heilahti lukemaan 187 kg. Muilla aloilla on jatkuvan nostamisen rajana 25 kg. Hoitajat toteavat usein, että työteko alkaa vasta sadasta kilosta.

Kun ihminen kieltäytyy syömästä, niin pitääkö häntä pakkosyöttää. Hanhenmaksan saamiseksi hanhia pakkoruokittiin eli kupuun tungettiin väkipakolla sapuskaa. Nykyisin tämä on eläinrääkkäystä. Onko eläin paremmassa asemassa kuin ihminen? Possujen vikoja videoivat nuo piipertäjät. Napatyrä possulla on katastrofi, mutta harvalta ihmiseltä sitä korjataan.

Tässä kertomus elävästä elämästä. Eräs potilas piti makeasta ja omaiset toivat hänelle makeisia ja muita makeita herkkuja. Hän oli muistisairas. Omaiset kysyivät häneltä, että mitä hyvää hän on saanut tänään. Potilas sanoi: "Minä en saa koskaan mitään hyvää". Suklaarasia oli liki tyhjä ja pöytälaatikossa puoliksi syöty suklaalevy. Omaiset syyttivät hoitajia, että he varastivat potilaan herkut. Osastolla oli tapaamishuone, jossa läheiset voivat keskustella rauhassa potilaan kanssa ja myös keskustella omahoitajan kanssa. Omahoitaja sattui olemaan töissä ja meni tapaamaan läheisiä, jotka syyttivät hoitajia. Potilas nautti suurella innolla kermamunkkia ja omahoitaja kysyi: "Mitä hyvää syöt". Potilaan vastaus oli: "Minä en koskaan saa mitään hyvää". Silloin vasta selvisi läheisille, ettei makuaisti enää toiminut, vaan hän söi vanhasta tottumuksesta. Kukaan ei ollut varastanut hänen herkkujaan.

Jos sinulle ei ruoka maistu. Tahdotko, että tuuppaan sen väkisin suuhusi? Tässä vanhan hoitajan toteamus: "Lääkäri vaatii potilaan nauttivan tämän verran, omaiset huutavat, ettei potilas saa ruokaa, potilas sanoo, ettei halua, moraali kieltää nälkään tappamisen ja etiikka väkisin syöttämisen". Missä kulkee kultainen keskitie?

Kotihoito on tänäpäivänä pop ja ikävä kyllä on se, että entismaailman kotisairaanhoitoa ei enää ole. Kotona hoidetaan yhä huonompi kuntoisia vanhuksia ja valitettavan monella on jo pitkälle edennyt muistisairaus. Itse muistan takavuosilta pariskunnan, jossa se vähemmän muistisairas yritti hoitaa sen enemmän muistisairaan ja lopulta tämä enemmän muistisairas saatiin sairaalaan. Tämäkin tapahtui omaisten vaateesta. Tämä potilas oli jo todella huonossa kunnossa; aliravitsemuksesta kärsivä, kuulo olematon paksun vaikkukerroksen vuoksi, pakarat kuin sarvikuonon nahkaa, sillä istumiset olivat pitkiä ja vaipat vaihtamatta. Tässä kohtaa ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin vanhainkoti, mutta silloin niitä vielä oli.

Toisin on tänään. Yhä useampi vanhus joutuu asumaan kotonaan vaikka kunto ei siihen riitä. Ei ole pitkä aika siitä, kun vanhuksen kotona tapahtui vesivahinko ja arvatkaa paljonko se tuli maksamaan vanhukselle, sillä muistihäiriön vuoksi, hänet katsottiin syylliseksi. Montako tulipaloa on syttynyt vain sen vuoksi, että muistihäiriöinen tai toimintakyvytön vanhus asuu yhä kotona. Ja kotisairaanhoito loistaa poissaolollaan.

Tietysti on myös muistettava, että muistihäiriösairaudet tuovat käyttäytymisen ja luonteen muutoksia. Tämä aiheuttaa myös sen, ettei kotisairaanhoito pysty käymään ja tämä on turvallisuus kysymys (haluatko, että sinua tervehditään haulikolla). Tosin minun on todettava, että kotisairaanhoito on jäänyt ajasta jälkeen ja pahasti. Kotipalvelu on ajettu alas jo 1990-luvun lamassa ja siitä se ei enää noussut koskaan.

Hoitolaitoksissa minua raivostuttaa se, että hoitaja pistää päälle läsnäolonapin, jolloin kaikkien soittokellojen äänet kantautuu huoneeseen. Olisiko sinusta mukava aterioida, kun tiedät soittokellojen kilinöistä, että hoitajaa tarvitaan muualla? Itse en tuota toimintoa käyttänyt ja sain "uudelta" päälliköltä jatkuvasti nuhteet, mutta minulle oli tärkeämpi, että vanhus sai ruokarauhan.

Kotihoidon epäonnistumisista saa usein lukea ja se herättää kysymyksen eli mikä mättää? Henkilökuntaa liian vähän hoidettavien määrään? Tämä pitänee paikkaansa, mutta sitten tullaan tähän yliarvostettuun tietoteknikkaan, joka tökkii vähän väliä. Hoitohenkilöstö ei saa tarvittavia tietoja ja tämän vuoksi asiakas "unohtuu", kun järjestelmä ei ole toiminut. Tiedon siirto myös tökkii, sillä ohjelmat eivät neuvottele toistensa kanssa ja sitten on vielä tuo tietosuoja, joka on loputon suo. Epäilen suurimmaksi syyksi byrokratian loputtomia rappusia, jossa puutteellista tietoa kulkee virkahemmolta toiselle ja kukaan ei virkansa puolesta pysty ottamaan kantaa, sillä se kuuluu toiselle hallinnon alalle.

Sitten itse ruokaan eli onko se peruslaitosmössöä vai Ruokaa. Kun ihminen ei pysty syömaan kuin jauhettua ruokaa, niin miksi se pitää sekoittaa oksennuksen näköiseksi mössöksi? Sen pystyy tarjoilemaan, vaikka pikkulusikalla, siististi, jos on halua ja kertoa vielä lusikallisen sisältö (kalaa ja muusia tai kaalisalaatti kastikkeella). Moni laitosruoka ei maistu miltään ja yllättäen siinä on paljon enemmän suolaa, kuin kotiruuissa. Monelle toimitetaan kotiin näitä laitosmössöjä, mutta siellä ei käy ketään huolehtimassa, että edes mössö tulee syödyksi. Ikäväkseni olen nähnyt myös näitä mössöjä, jotka ovat olleet todella aneemisia. Tämä oli pahin, minkä näin eli yksi kumiperuna, kaksi limaista lihapullaa, ruokalusikallinen kokkareista kastiketta ja salaatinlehdet, joiden parasta ennen päiväys oli mennyt jo ajat sitten. Söisitkö?