Vanhusten hoito kriisissä

Aamun aviisissa oli iso juttu Pirkanmaan hyvinvointialueen (pirha) vanhushuollon tilanteesta. Satoja vanhuksia on erikoisairaanhoidon, perusterveydenhuollon vuodeosastoilla ja kotona, jopa ilman palveluja. Tämä ei ole yksin Pirha ongelma, vaan koskee koko maatamme.Nyt sattuneet kuolemantapaukset ovat vain jäävuoren huippu.

Vanhainkotijärjestelmä ajettiin alas, mutta tilalle ei tuotu mitään, vaikka väestön vanhenemisesta on puhuttu jo vuosikymmeniä. Kotipalvelu ajettiin myös alas ja kotisairaanhoito muuttui kotisairaalaksi. Vanhankodeissa järjestettiin toimintaa. Ne eivät olleet vain makuupaikkoja kotona pärjäämättömille vanhuksille.

Ihmiset elää yhä vanhemmiksi ja se lisää muistisairauksien riskiä. Lähes päivittäin etsitään kotoaan kadonnutta vanhusta. Kotona usein iäkäs puoliso joutuu raihnaisena hoitamaan vielä raihnaisempaa.

Kotiin saatavia palveluja on säästösyistä vähennetty. Palveluasuntoihin on pitkät jonot ja se saattaa sijaita eri kunnassa, mikä vaikeuttaa puolison ja muiden läheisten vierailuja. Pirha on vetänyt tiukille ns. RAI-arvion, jotta hoitoon pääsy on mahdollisimman hankalaa ja vaikeaa. Vanhusten palveluasumisia ei ole alkuunkaan riittävästi.

Kotio saatavat palvelut ovat heikentyneet huomattavasti. Ei ole enää terveyssisaria tai kotisairaanhoitajia. He kävivät apua tarvitsevan luona monta kertaa päivässä ja tarvittaessa yölläkin. Nyt suositellaan teknologiaa avuksi. Moni ei hallitse sairautensa takia teknisiä laitteita. Yksinkertainen on turvarannekke, jolla voi hälyyttää apua. Tosin yksi kuolintapaus liittyi nimen omaan em. järjestelmään. Siinä vastaanottava tahon puhelimia ei oltu ladattu tai olivat muuten sammuksissa ja yhdentoista hälyytyksen tehnyt vanhus löytyi kuolleena.

Kotipalvelun puutteen vuoksi on ralli kodin ja päivytyksen välillä. Pirha alueella jopa joka kolmas päivystyksen asiakas on kotona pärjäämätön vanhus. Pirha on saanut jo kaksi huomautusta vanhusten hoidosta. Mitään tilanteen korjaamiseksi ei ole tehty.

Tilanne on katastrofaalinen. En yhtään ihmettele sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuson eroa pestistään. Säästöjä pitäisi saada aikaiseksi, mutta se tapahtuu hoidon kustannuksella. Soteala ei ole toipunut edes -90-luvun lamasta, jolloin kaikki toiminta ajettiin alas. Siitä alhosta ei ole toivuttu, vaan ajauduttu vielä alemmaksi.

Vanhusten hoito hunningilla

Luin tänään mielenkiintoisen artikkelin vanhustenhoidon tilasta. Siinä kerrottiin, että kotihoidon palvelujen varassa asuu kotonaan vanhuksia, joiden kunto ei enää riitä kotihoitoon, mutta palveluasuntoon on mahdotonta päästä. Kriteereitä palveluasumiseen on kiristetty. Poliisi on joutunut toistuvasti etsimään kadonneita vanhuksia. Heitä on myös kuollut katomaisten tai tapaturmien yhteydessä. Kotihoidossa on jopa vuodepotilaita. Erikoissairaanhoitoa ja päivystystä kuormittaa vanhukset, joita ei saada siirrettyä mihinkään. Vapaita paikkoja hoitokodeissa olisi, mutta ei ole vaadittavaa määrää henkilökuntaa.

Vanhustenhuollon alasajo alkoi jo yhdensänkymmenluvun lamasta. Samalla kun purettiin mielisairaaloita, niin samalla purettiin vanhainkoteja. Suomessa on tyhjillään tai muussa käytössä vanhoja terveydenhuollon laitoksia. Myös terveyskeskuksista on vähennetty paikkoja. Omassa terveyskeskussairaalassa oli yöpäivystys, leikkausosto ja 68 potilaspaikkaa. Nyt päivystyksestä on jäljellä päiväaikainen päivystys ja potilaspaikkoja 22. Tämä konkreettisena esimerkkinä. Samoin kotikaupunkini vanhainkodista poistettiin 48 potilaspaikaa. Tämä on ensiarvoisen tärkeää muistaa, sillä nyt suuret ikäluokat ovat vanhusiässä.

Kotihoitopalvelua ei sen paremmin vanhustyössä, kuin avohoitoa mielenterveystyössä saatu kehitettyä paikkojen katoamisen myötä. Kummassakaan ei juuri lisätty resursseja ja vanhat kodinhoitajat katosivat. Näin nykyiset kotipalvelun työntekijät (lähihoitajat, jotka ovat erikoistuneet vanhustyöhön) hoitavat niin sairauden hoidon, kuin polttopuiden kannon ja syöttämisen. Aikaa kohteessa oloon ei ole paljoa ja autettavia asiakkaita liikaa yhdellä työntekijällä.

Hoitotakuu on nyt valiokuntakäsittelyssä, mutta se ei sisällä mitään toimenpiteitä kotihoidolle. Kotihoidolla on liian vähän käsiä. Yhä useami vanhus joutuu asumaan kodissaan, jonka tuntee turvattomaksi tai ei enää edes tunnista kodikseen. Kuinka monta vanhusta täytyy löytää hangesta kuolleena tai kotona kuolleena viruneenä, kun ei asian mukaista asuinsijaa saa. Tässä on uusilla aluevaltuustoilla iso pähkinä purtavaksi. Asia pitäisi nyt olla kiireellinen, siten vältetään inhimilliset tragediat.

Vahustenhoidon kriisi

Viime päivinä on paljon puhuttanut vanhustenhoito, sillä Valvira sulki hoitokodin Kristiinan kaupungissa, jossa paljastui monia epäkohtia, aina potilasturvallisuuteen asti. Hoitokoti oli monikansallisen rahoitusyhtiön hallussa, joka maksoi sijoittajilleen korkeaa korkoa asiakaslainoista. Toiminta pyöri pelkän bisneksen ympärillä ja hoitokodin tarkoitus oli tuottaa voittoa sijoittajilleen. Tässä kohtaa inhimillisyys on sivu seikka.

Vastineita on tullut sieltä sun täältä ja vanhustenhoidosta on ollut puhetta jo vuosi kymmeniä. Nykyisen kriisin siemenet kylvettiin jo kauan sitten. Kritiikin kohteeksi joutuvat tuolloin kunnalliset palvelut ja tällöin tehtiinkin suositus hoitajitoitukseksi. Tosin tästä on mennyt jo kolme vuosikymmentä ja se ei enää vastaa tämän päivän vaateita. Kolme kymmentä vuotta sitten oli potilasaines parempi kuntoista, kuin tänä päivänä. Hoidettavista on tänä päivänä suurin osa dementoivia sairauksia sairastavia, joita ei ollut kolmekymmentä vuotta sitten vaan heidän paikkansa oli psykogeriatrisilla osastoilla mielisairaaloissa.

Julkisen hoidon alasajo (1990-luvun lamasta se ei toipunut koskaan) vauhditti yksityisten hoitokotien perustamista. Julkisahllinnon päättäjät, kun laskivat, että kotihoito on halvempaa, niin nykyisin suurin osa vanhuksista asuu kodissaan, mahdollisen kotiavun turvin. Tosin kotiavun kehittäminen meni samalla kaavalla, kuin avohoitokin eli se jäi kehittymättä ja verkostot ovat harvassa eikä työntekijöitä ole kummassakaan riittävästi. Kun sitten vanhus siirtyy hoitokotiin, niin hän on jo niin huonossa kunnossa, että tuo kolmen vuosikymmenen takainen mitoitus ei riitä alkuunkaan. Näin myös itse tämän kehityksen. Vielä kolme vuosikymmentä sitten oli aikaa lukea potilaille sanomalehteä, istua potilaiden rinnalla päiväkahvilla ja keskustella, kuntouttaa, jne. Tultua 2000-luvulle mitoitus oli sama, mutta potilasaineksen muuttuminen johti siihen, että työ oli pelkkää perushoitoa eli puhtaus ja ravitsemus.

Lainaan hieman: "Siitä asti kun pääomasijoittajat rantautuivat Suomen vanhustenhuoltoon, Vaarama kertoo vain odottaneensa, missä vaiheessa epäkohdat ovat niin isoja, että poliitikkojenkin on pakko reagoida, sanoo sosiaalityön professori Marja Vaarama." Epäkohtia on ollut paljon ja mielestäni myös turhan hintavaa. Olihan tuossa hiljan omaisen kertomana, että muistisairas pyyhki tarpeensa sanomalehteen, kun ei enää osannut ottaa uutta wc-parerirullaa ja jos hoitokoti sen vaihtoi, niin siihen oli varattu 15 minuuttia (tosin en usko, että siihen menee noin pitkä aika) ja hinta on minimiveloitus eli 15 euroa. Tulee rullalle melkoinen hinta ja saa minut epäilemään, että monissa paikoissa palvelu maksaa tuon euron minuutilta.

On myös kuulunut paljon siitä, että lääkehuolto on paikoin hyvin heikolla kantimilla ja lääkehoidosta vastaavalla ei välttämättä ole tarvittavaa koulutusta edes. Tällöin virheiden määrä kasvaa ja juuri luin uutisen, jossa vanhus oli menehtynyt liian suureen lääkeannokseen, joten mistään pikkuriskistä ei ole kysymys. Myös potilaiden ravitsenus on usein huonolla tolalla ja jos ei nyt ihan aliravitsemuksesta puhutakkaan, niin monen ravinnon saanti jää heikoksi, kun syöttäviä käsiä on liian vähän ja potilaan kyky syödä nopeasti on kadonnut. Aikaa syöttää ateria loppuun jää helposti, jos syötettäviä on monta.

Puhtaudesta on ollut paljon puhetta ja hoitajien kertoman mukaan ensimmäisille saatetaan yövaipat pukea jo iltapäivällä, jotta vähäisellä miehityksellä saadaan kaikki asukkaat yöpuulle. Kun vielä tarkastellaan potilaiden hoitoisuusastetta, niin näissä yksityisissä kuvitellaan, että yksi yöhoitaja riittää. Moni perushoitoon kuuluva homma vaatii kuitenkin kaksi ja itsekin yksin yövuoroja tehneenä tiedän, että kroppa on lujilla, kun yksin vaihdat vaippaa.

Monissa hoitokodeissa ei myöskään ole selkeää johtoa, sillä esimies luetaan usein yhdeksi käsipariksi ja kun esimiestä ei käytännössä ole, niin vastuun jako kangertelee. Kunnallisella puolella taas tulee eteen monikerroksinen esimiesjärjestelmä, jossa on liikaa hölynpölyn tekijöitä, jotka lisäävät vain kustannuksia, mutta hyöty työyhteisölle jää olemattomaksi.

Lisäksi hallitus on leikannut juuri vanhusten huollosta, leikkaamalla valtionosuuksia. Nyt kunnat joutuvat miettimään, mitä ikääntyvän kansan hoito maksaa ja valitaan halvin tarjous, jolloin laadulliset kriteerit jäävät toissijaisiksi. Itse myös mietin, että onko kaiken kilpailuttaminen edes järkevää, sillä yhtälöä hyvä ja halpa ei ole olemassa. Lainataan hieman Marjaa lisää: "Onko tämä ollut järkevää politiikkaa, että vanhusten, vammaisten ja mielenterveyskuntoutujien palvelut on avattu markkinavoimille? Mielestäni avuttomien hoito ei kuulu näille markkinoille." Olen samaa mieltä, sillä avuttomien rahastaminen on väärin. Hoidon pitäisi olla laadukasta ja turvallista ja tämä on autuaasti poliitikoilta jäänyt huomioimatta.

Soten piti tuoda laajemmat hartiat terveys- ja sosiaalipalveluille, mutta sen valmistelu on mennyt kiistelyksi ja pääaiheena on vain kulurakenne. Vanhus- ja vammaispalveluista on tullut päättäjille säästökohteita, joita ei oteta keskusteluun mukaan. Kiistelyn kohteena eivät ole laadukas hoito ja hoitoketjun sujuvuus vaan tuottaja ja järjestäjä menttaliteetti.

Valvonta on myös yksi ongelmakohta, sillä usein se määritellään omavalvonnaksi ja tällöin on helppo ummistaa silmät ongelmilta. Tuon hoitokoti Ulrikan sulkeminen johtui vaan siitä, että huolestuneet omaiset tekivät valituksia ylempään asteeseen ja näin paikalle saatiin julkinen valvonta. Monet hoitajat ovat myös ilmaisseet huolensa, mutta ilmoittamiseen liittyy riski työpaikan menettämisestä, joten paljon ehtii tapahtua. Onhan lehdissäkin ollut kirjoituksia hoitajien näkökulmasta, mutta eivät ole halunneet haastateltavaksi nimellään, joka on hyvin ymmärrettävää.

Nyt tarvitaan päättäjiltä konkreettisia päätösiä siitä, miten ongelma hoidetaan kunnolla. Nyt julkituoduissa kommenteissa on osin tullut läpi halu lakaista tämäkin ongelma maton alle ja tuo luuta on tukevasti päättäjien kourassa. Liian monta tärkeää keskustelun aihetta lakaistaan pikimmiten pois päiväjärjestyksestä ja he voivat huokaista helpotuksesta. Toisin on hoitajien ja omaisten tilanne, jotka joutuvat päivittäin törmäämään epäkohtiin ja epäinhimillisyyteen vanhusten huollosta. Päättäjien kouraan on syytä laittaa nyt reilu tilkka ksyleeniä ja liuottaa tuo luuta irti.

Haamuhoitajat

Nyt on tarkastuksissa huomattu, että yksityisellä hoivasektorilla työvuorolistoilla työntekijöitä, joita ei ole olemassa.  Nämä ovat tullleet ilmi, niin henkilökunnan kautta, kuin virallisissa tarkastuksissa. Enemmistönä ovat yksityiset vanhusten hoitoon keskittyvät yritykset. Toiminnalla pyritään pimittämään vajaamiehistöllä käyvä paikka ja tunnettua on, että mitoitukset ovat jäljessä reilut parikymmentä vuotta. Tämä johtuu siitä, että ihmiset elävät pidempään ja pidemmän elämän myötä sairaudet lisääntyvät ja hoivan tarve on suurempi.

Tiedän, miltä tuntuu, kun miehitys on vajaa ja omalla osastolla näin on tapahtunut, kun on jyllännyt kunnon lenssu tai vatsatautiepidemia. Sellaisen vuoron jälkeen oli niin kroppa kuin mielikin ihan rikki, poikki, puhki. Epidemia-aikana, kun sijaisia ei ole saatavana, niin itse joutuu venymään pitkälle. Osastolla kun on pari hasuua hoitajaa, niin vain perusasiat saadaan hoitoon. Pesut jäävät kylläkin naaman pyyhintään ja genitaalialueen pesuun. Kun perustarpeet oli tyydytetty, niin sairaanhoitja hoiteli vielä haavat ja minä apuhoitajana suoritin laitosapulaisen työt eli osasto jotenkuten putsplank ja roskat pois. Sitten olikin jo korkea aika hakea lounaskärryt keittiöltä. Ruokailuhetki ei ollut hyvä, sillä syötettäviä oli monta ja ensimmäinen ryhmä sai tuli kuuman aterian ja loppuporukka kylmän (toimituksen huomautus eli tämä oli aikana ennen mikroaaltouuneja).

Ihmetellään kovin hoitajien uupumista, mutta jos vajaalla miehistöllä painetaan pitkään, niin kyllä se alkaa tuntua hoitajassa kuin hoitajassa. Vielä kun kokee, ettei aikaa ole hyvätasoiseen työhön, niin palaa pohjaan myös mielenkiinto työtä kohtaan, joka on enää liukuhihnamaista suorittamista. Valviran ylläpitämässä Terhikki rekisterissä on valtava määrä hoitajia, kuten itsekin, jotka eivät enää tee hoitajan työtä. Pikatarkastuksella omalla nimelläni (on sitten todella yleinen) sain satakunta hoitajaa ja mietin, etten tasan varmasti ole ainoa ja kun rekisteri vielä paljastaa syntymävuoden, niin muutama ainakin oli jo eläkkeellä ollut useamman vuoden. Tästä listasta on hyvä repiä haamuhoitajia, sillä ne ovat ainakin todellisia Jaska Jokuseen verrattuna.

Haamuhoitajahommasta otti sitten herneet nenuun Hyvinvointiala HALI ry, joka viittasi läheiseen Halloweeniin, kun jossain oli tuotu esille, että työvuorolistalla olisi käynyt duunia hoitamassa parit vainajat. Itse olen laittanut piltkälti toistasataa vainajaa urani aikana ja voin vakuuttaa, ettei yksikään ole osastolle tullut harhailemaan. He vetoavat mm. siihen, että listan suunnitteluvaiheessa ei vuokra- tai sijaistyöntekijän nimi ole tiedossa ja opiskelijoiden aikataulut elävät, joten nimi voi vaihtua. Liekö ennen toisin (toimi kylläkin jo ATK-aikana), sillä virallisella listalla oli ainoastaan vakihenkilöt ja pitkäaikaiset sijaiset. Lyhyisiin työsuhteisiin oli erillinen lomake, joka täytettiin vasta, kun sijainen oli tiedossa.

Hali ei myöskään pidä Suomen perushoitajaliiton (SuPer) kampanjasta, että haamuhoitajia ilmoitetaan. Täten lainataan: "Superin varsin "halloween-henkinen" kampanja tähdännee lähinnä hoitajien määrän lisäämiseen ja luottamushenkilöpulan paikkaamiseen." Kun mietin omaa lasarettiani ja omaa osastoa, niin hallinnollista henkilökuntaa on vuosien saatossa kyllä tullut lisää, mutta varsinaisen hoitotyön väkimitoitus oli potilasta kohden yli kaksikymmentä vuotta sama. Potilaiden hoidettavuus nousi jyrkästi, joten voitte arvata, että enää ei potilaille luettu aamun avisiisia tai paikallissanomia. Istuttu rauhassa juttelemaan päiväkahvilla, juoden itsekin kahvia. Tahti muuttui ja ruokatauko oli nopea ahmiminen ja usein pureskelit leipäpalasta epätoivoisesti pienemmäksi, että ehdit nielaista ennen kutsuun vastaamista. Potilas/hoivattava asetelma on jäänyt päättäviltä tahoilta huomaamatta. Suorittavan työn tekijät toimivat täysin kykeneväisyytensä ylärajalla ja tähän tulee saada loppu.

Sananen vanhusten hoidosta

Viime päivinä on ollut paljon keskustelua vanhusten hoidosta. Tapetilla ovat olleet hoitopaikat tai niiden puute, onko hoitoa ja minkälaista, paljonko maksaa, jne. Näistä olen kirjoittanut useamman artikkelin.

Saattohoito puhutti useamman artikkelin verran. Eräs epäkohdista oli se, ettei hoitaja ollut läsnä kuoleman sattuessa. Tällainen voidaan järjestää vain saattohoitokodeissa, mutta osastolla erittäin harvoin, sillä usein yöllä on vain kaksi hoitajaa ja potilaita yli neljäkymmentä. Osastoilla on yhdenhengen huoneita vähän ja ne ovat varattu pääsääntöisesti infektiopotilaiden hoitoon, joten omaisten läsnäolo 24/7 on vaikea järjestää ja saattaa vierustovereissa herättää närää. Yhtä kirjoitusta jäin kovasti miettimään, sillä kirjoittaja olisi halunnut kuolevalle läheiselleen morfiinia pistoksina ja hän kritisoi sitä, että tarjottiin vain kipulaastaria. Kipulaastarit sisältävät fentanyyliä, joka on monin kerroin morfiinia vahvempaa.

Saako hoitopaikan vai ei on suuri ongelma. Kun kotona ei enää pärjää, edes kotiavun turvin, niin hoitopaikka pitäisi saada. Johtajat puhuvat herkästi moniammatillisesta tiimistä, joka arvioi kotihoidon mahdollisuuden. Totuus on kuitenkin se, että harvoin kuunnellaan päivittäisen hoitotyön ryhmää, joka näkee ympäri vuorokauden ihmisen toimintakyvyn perustoimissa. Yhä useampi dementoivaa sairautta sairastava joutuu asumaan kotona. Tämä näkyy mediassa usein katoamisina, jotka luvattoman usein päättyvät traagisesti. Myös tulipaloja ja vesivahinkoja tapahtuu heille melko paljon.

Hoitopaikan valinta tuottaa monesti ongelmia, sillä kunnallisia paikkoja on vähennetty vuosikymmeniä ja samaan tahtiin on perustettu yksityisiä. Kunnalliseen pääsyn ongemana ovat pitkät jonotusajat ja yksityisellä hinta, johon monella ei ole mahdollisuuksia pienen eläkkeen vuoksi ja jos on vuokra-asunto, niin ei ole realisoitavaa omaisuuttakaan kattamaan hoitokuluja. Lisäksi yksityisten hoivapaikkojen valvonta on ollut heikkoa ja useita tutkimuksia on tehty, jopa rikoksista. Turun tapaus osoitti, että ei valvonta ole kunnossa kunnallisellakaan puolella.

Minkälaista hoitoa saadaan on kirvoittanut monta kiperää kirjoitusta. On oikeasti olemassa hoitajia, jotka kuuluisivat ihan muille aloille. Heille ei ole olemassa käsitettä yksilöllisyys, hienotunteisuudesta puhumattakaan. Oman urani surkein esitys liittyi ruokailuun. Nielentä ongelmaisen ruoka oli jauhettua ja erillisiin ryhmiin aseteltuja, joten se oli kaunis. Osastolla ateria osia saattoi joutua hieman saostamaan. Ateriointi oli hidasta ja vaati aikaa. Tämä hoitaja sekoitti koko aterian, jolloin se muistutti oksennusta. Hän ei vastannut kysymykseen, että mitä oli ruokana ja lappoi suurella lusikalla nopeaan tahtiin, jonka jälkeen potilas raukka oksensi ateriansa. En voi sanoin kuvata sitä häpeän määrää, jota tunsin.

Myös muistisairauksista kärsivät tarvitsevat aikaa ja tekemistä. Tämä vaatii hoitajan läsnäoloa, jotta päivittäiset toiminnot onnistuisivat itsenäisesti ja olisi hitunen tunnetta, että minä itse hallitsen omia puuhiani. Tämä ei tule onnistumaan, kun hallitusherramme kaavailevat hoitajamitoituksen alentamista. Riitävä määrä henkilöstöä pystyy tekemään työn kunnialla, mutta jos sitä vähennetään on edessä se, että vain yksinkertaisemmat perusasiat pystytään hoitamaan. Johtajat eivät myöskään tajua sitä, että hoitopaikkoihin tulevat ovat yhä iäkkäämpiä, monisairaita ja paljon apua tarvitsevia.

Eräs hieno yleisönosastokirjoitus sai minut oikeasti miettimään, sillä kirjoittaja kertoi iäkkäästä vanhemmastaan, joka asui yksin. Hänen luona kävi kotisairaanhoito ja kotiapu. Ongelman muodosti se, että aina avaimilla sisään tuli eri hoitaja. Kirjoittaja kertoi vanhempansa olevan vain vahvasti liikuntarajoitteinen, mutta kirjoitti, että miltä tuntuisi muistisairaasta ainainen kasvojen vaihtuminen. Tämä ei ole pelkästään muistisairaiden ongelma vaan myös ujojen, hiljaisten ihmisen ongelma. Senhän jokainen tietää, että aina kun on uusi lääkäri, niin tarinan saa aina aloittaa alusta. Hoitajan vaihtuminen alvariinsa tekee saman ja luo epäluottamusta ja pelkoa sekä virheitä.

Sitten tuli vastine kirjoitukseen ja sen oli allekirjoittanut kolme johtajaa, jotka kertoivat, että ongelma on tiedossa ja tiimissä (jälleen kerran) on jo aloitettu pohtimaan ongelmaa. Hetkinen, tähän tarvittiin kolme johtajaa kuntatasolta, jotka totesivat, että ongelmaa ollaan pohtimassa. Oliko se nyt Tanskassa vai Hollannissa, jossa työntekijät suunnittelivat itse työvuorot, yhtenäiset hoitokäytännöt jne. Koska nykyjohto ei osaa muuta kuin pohtia, niin olisiko syytä palata vanhaan alue järjestelmään eli lääkäri, neuvola, hammashoito, kotisairaanhoito, kouluterveydenhuolto ja kotiapu oli alueellista. Esimerkkinä käytän omaa kuntaani eli Xmäki ja Xtaka olivat omat alueensa ja sen henkilöstö hoisi oman alueensa asiakkaat. Kun uusi työntekijä tuli, niin hän kävi kunkin asiakkaan luona vakituisen työntekijän mukana eli uusi työntekijä perehdytettiin asiakkaan tarpeisiin ja yksilöllisesti räätälöityihin hoitoihin tai apuihin. Tätä sopii miettiä.

Yleensä kirjoittajat ovat omaisia ja osa ottaa esiin ongelman keskustelun pohjaksi, mutta osalla on (niin kuin ennen vanhaan todettiin, jäänyt napanuora katkaisematta) vahvat tunteet mukana ja silloin syytökset sinkoilevat edesvastuuttomasti. Minun osalleni tuli tämänlainen tilanne ja se loukkasi. Sain syytökset, että emme osanneet hoitaa vaan oli lähetettävä yliopistolliseen sairaalaan ja keskellä yötä. Niin, minä vanha apuhoitaja, kolme kuukautta aiemmin valmistunut sairaanhoitaja ja puoli vuotta aiemmin valmistunut päivystävä lääkäri ja meidän olisi pitänyt pystyä suorittamaan tavallisen terveyskeskuksen vuodeosastolla viiden suonen kiireellinen ohitusleikkaus. Ymmärrät varmaan loukkaantumiseni.

Kun kirjoittajana on hoitaja, niin luvattoman usein se koskee tehotonta johtamista ja huonoja toimintatapoja. Vanhat ylihoitajat ja johtavat hoitajat vierailivat toimipisteissä säännöllisesti. He osallistuivat ajoittain jopa osastokokouksiin, jakoivat lääkkeitä ja osallistuivat ajoittain päivittäisiin sairaanhoitajan töihin. Meidän talon uusin ylihoitaja ei laskeutunut norsunluutornistaan alas, ennen kuin paljastui rakennusaikainen moka ja sen seurauksena mittavat kosteusongelmat. Usein nykyiset osastonhoitajat unohtavat apu- perus- ja lähihoitajat sekä laitosapulaiset osaston käytäntöjen suunnittelusta eli vain sairaanhoitajien tietämys on se, mitä tarvitaan.

Teistä ehkä tuntuu siltä, että muistot kultaavat pilven reunat, mutta näin ei ole. Vanhat pomot olivat täysiä terroristeja, mutta kun osasi neuvotella, niin homma hoitui. Kerron oman kokemukseni uudelleen eli meidän osastolla toimi päiväsairaala ja monet omaiset kysyivät tietoa toiminnasta ja onko saatavilla esite. Kun olin osastomme dokumentaristi, niin työtoverieni pyynnöstä laadin esitteen, monien esitysten ja keskustelujen pohjalta. Kun esite oli työtoverieni hyväksymä, niin tuli aika esitellä tuotos osastonhoitajalle. Hän piti sitä hyvänä, mutta ilmoitti, ettei sitä voida ottaa käyttöön, sillä paino kustannukset ovat liian suuria ja se edellyttäisi esitystä budjettiin. Minä vedin sitten korttini esille ja sanoin pomolle, että olen talon vanha lähetti ja osaan käyttää talon kaikkia kopiokoneita. Kaksi puoleinen sivu valkoiselle paperille maksaa kolme penniä kappale osastolle ja värilliselle paperille kuusi penniä kappale ja jos kopioinnin teen työaikana ja siihen menee työajasta kymmenen minuuttia kahdenkymmenen kopion vuoksi. Pomo ilmoitti pohtivansa ja kun seuraavana menin töihin, niin pomo oli vastassa matriisin kanssa ja ilmoitti, käy ottamassa kaksikymmentä viisi kopiota ja minähän menin. Vanhat pomot käyttivät suvereenisti työntekijöiden erikoistaitoja hyväksi, riippumatta ammattikoulutuksesta ja heille merkitsi vain se, että kaikki toimivat potilaiden ja osaston hyväksi.

Sairaanhoitokustannukset ovat nykyisin valtavan suuret, mutta itseä mietityttää tuo johtajien määrä. Vanha kansa sanoo, mitä useampi kokki, sitä sotkuisempi soppa. Olisiko aika siirtää johtajia kortistoon ja antaa työntekijöiden suunnitella hommat yhdellä pomolla. Sitten se, että työntekijöillä olisi mahdollisuus vaikuttaa esimiehen valintaan. Minä en olisi valinnut viimeistä osastonhoitajaani ikimaailmassa ja sen sain karvaasti kokea. Olimme silloin vielä vanhalla puolella ja uuden esimiehen saavuttua vuosittaisesta 26:sta osastokokouksesta pidettiin 4. Osastonhoitajien kokouspalautteet 12 ennen ja jälkeen 0. Kuntoutuspalaverit 26 ennen ja jälkeen 2. Meillä ei happihoito toiminut kuin pullojen varassa ja olin viemässä tyhjää pulloa ammattimiehille vaihdettavaksi. Kuulin uuden päällikön keskustelevan entisen osastonsa osastonhoitajan kanssa ja keskustelu oli minulle täysi shokki. Entinen kysyi, että oletko tyytyväinen valintaasi, johon uusi osastonhoitajani vastasi: ”Jos en olisi saanut tätä paikkaa, niin en olisi voinut suorittaa hoitotieteen opintojani loppuun.”. Näin arvokkaana hän piti työntekijöitään ja potilaitamme.

Hoitoala on kokenut vuosien saatossa melkoisen käsitteellisen alasajon, sillä jokaiselle työttömälle esitetään hoitajan koulutusta, sillä alalla on paljon töitä, mutta valitettavasti pätkissä. Työkkäreillä tuntuu olevan sama ohjenuora kuin vanhalla osastonhoitajalla, jolta opiskelijat kyselivät työnsaannin mahdollisuuksia. Hän sanoi, että vanhat ja hullut eivät lopu koskaan. Se, kuka heitä pystyy hoitamaan inhimillisesti on jo sitten ihan toinen juttu.

Hoitohenkilöstön mitoituksia kuvaa hyvin se, että uutiskynnyksen ylitti hoitajaopiskelijan yllätys vanhuspariskunnalle. Keskusteluissa oli tullut esille, että he nauttivat yhteisistä saunahetkistä ja opiskelija päätti tarjota mahdollisuuden. Toinen asui kotona ja toinen hoitokodissa. Opiskelija järjesti saunatuokion hoitokodin saunatilassa ja kertoi vanhusten nauraneen ja pulisseen löylytellessä ja ilo saunan jälkeen paistoi molempien kasvoilta. Tähänkö on tultu?

Sananen vanhusten hoidosta

Erilaisissa median lähteissä on vellonut kuumana keskustelu vanhusten hoidosta. On tullut risuja runsaasti, ruusuja vähemmän. Käsittelen aihetta monelta kantilta, sillä itse tein työtä vanhusten parissa yli kaksikymmentä vuotta ja äitini liki neljä kymmentä.

Huono hoito on ollut päällimmäisenä vanhusten hoidosta keskusteltaessa. Likaisuutta, pesemättömyyttä, nälkäisyyttä, janoisuutta, jne. Viimeisin kohu nousi tuosta Pihlajalinnan paikasta, jossa hoitajia irtisanottiin. On hoitajia ja hoitajia eli niitä, jotka tekevät työnsä hyvin ja niitä, jotka eivät kajoa potilaisiin kuin injektioneulalla.

Muista hyvin työpaikkani viimeisen päällikön, joka oli oikein hoitotieteilijä. Vuorossa hän huolehti yhdestä potilaasta, joka oli osaston "tervein", eli pystyi itse huolehtimaan syömisistään, peseytymisistään, wc-käynneistään ja keskustelemaan. Tekemänsä "hoidot" eli selänpesun, jalkojen rasvauksen, hiusten kampaamisen tuo päällikkö kirjasi tarkoin ja kuittasi ne. Me, jotka veimme potilaan paareilla suihkuun, hoisimme inkontinessiongelmista kärsivät, leikkasimme silsan kovettamat kynnet, jne., emme päässeet tekojamme kirjaamaan, sillä päällikkö kuittasi ne tehdyksi katsomalla tekemisiämme ja kuittasi ne omiin nimiinsä. Joskus mietin, että mikä olisi ollut potilaiden tila, jos vuorossa olevat olisivat olleet samanlaisia kuin tuo pomo oli. Tässä kohtaa myös mietin kaikkia niitä, jotka hakeutuvat hoitajakouluun. Ennen oli soveltuvuustestit, nykyisin lähihoitajakoulutukseen hakevat nuoret ja vanhat, jotta tuet säilyvät ja se monelle on viimeinen oljenkorsi kun haluttu koulutuslinja ei ole avautunut.

Ruokailu on yksi, mikä on myös herättänyt voimakasta keskustelua. Ikä ja sairaudet muuttavat ruokailua monin tavoin. Maku- ja hajuaisti muuttuvat. Moni valittaakin ruoan mauttomuutta, kun siitä on pyritty tekemään "terveellistä". Siinä missä nuori potilas kaipaa pizzaa ja kebabia, niin vanhukselle näiden mausteisuus on liikaa (vastaava ilmiö on havaittu kouluruikailussa, jossa perusruoka ei oppilaille maistu). Hoitolaitoksissa potilaat saavat aterian, mutta monesti kotihoidosta tulee hoidettavaksi hyvin aliravittu vanhus ja tähän ongelmaan on törmätty usein siinä tilanteessa, kun vähemmän muistisairas hoitaa enemmän muistisairasta. Laitoskeittiöt myös monesti tekevät jauhetusta ruuasta sotkua jo valmiiksi ja oksennuksen näköinen ateria ei herätä ruokahaluja. Jauhetusta ateriasta saadaan näyttävä, jos halutaan. Miten löytää ruokailussa kultainen keskitie? Itse käytin vanhaa esimerkkiä usein eli vanhus kieltäytyy ruuasta, omaiset vaativat vanhukselle ruokaa, lääkäri sanoo, että nesteytyksestä ja ravitsemuksesta on huolehdittava, moraali kieltää nälkään tappamisen ja etiikka väkisin syöttämisen.

Miksi hoito ei ole onnistunut? Hoitolaitosta on helppo arvostella ja muistan hyvin erään omaisen raivostumisen meille, ettemme vahtineet riittävästi ja vanhus pääsi pyllähtämään, josta seurasi mustelma kankkuun. Tapauksen huvittava puoli oli siinä, että vanhus vietti syntymäpäiväänsä ja kotona oli tupa täynnä omaisia, mutta kukaan heistä ei valvonut ja vanhus istui ohi tuolista ja mursi sen seurauksena lonkkansa. Mitalissa on edelleen kaksi puolta.

Myös kotiutuksesta on paljon puhetta ollut ja viimeisin tänään. Sairaalasta kotiutettu liikuntarajoitteinen, muistisairas vanhus oli jäänyt vaille hoitoa ja ilmoittaminen oli jäänyt. Ikäväksi asian tekee se, että tapausta kommentoi hoitaneen sairalaan (Haartmanin sairaala) ylilääkäri Laura Pikkarainen sanoin: "Kaikista potilaista emme säännönmukaisesti ilmoita omaisille, vaan oletamme, että potilas itse ilmoittaa.". Pikkarainen voisi hieman kerrata dementoivia sairauksia ja miettiä, miten dementoivaa sairautta poteva muistaa itse ilmoittaa omaisille ja vielä sillä edellytyksellä, että potilaan muistama omainen on joku muu kuin mummu tai vaari, joka on todellisuudessa siirtynyt ajasta ikuisuuteen jo muutama vuosikymmen sitten. Tosin itse muistan ikävän tapauksen (tuolloin olin nuori, vihreä hoitaja), jossa potilas kotiutettiin yliopistosairaalan kirurgiselta osastolta. Kotona oli vastassa vanhuksen läheiset ja ihmettelivät vanhuksen huonoa kuntoa. Veivät sitten vanhuksen oman terveyskeskuksen päivystykseen, josta vanhus toimitettiin yliopistollisen sairaalan sisätautiostatolle, sillä kirurgisen puolen lääkärit ja hoitajat eivät tunnistaneet sydämen vajaatoiminnan oireita. Onko erikoisalat eriytyneet liian pienelle alueelle ja kokonaiskuva hävinnyt?

Hankala potilas on yksi avainsana ja sitä helposti käytetään. Vaikka itse olen terveydenhuollon ammattilainen, niin minut on julistettu hankalaksi potilaaksi, sillä minä en osaa käyttäytyä. OK, teveydenhuollon ammattilainen on hankala, sillä hän tietää liikaa ja kollegat eivät osaa suhtautua häneen potilaana. Hankaluus on yleensä se, että potilas ei käyttäydy tai toimi oppikirjan mukaan. Tässä kohtaa kysyn jälleen kerran: "Miksi yksi tekee työpäivän liki neljänkymmenen asteen kuumeessa ja toinen makaa punkassa, kuolemaa tekien jo 37,1 asteessa. Miksi yksi tilaa ambulanssin saatuaan kaapin ovesta otsaasa ja toinen kävelee murtuneella lonkalla vastaanotolle.". Listaa voisin jatkaa pitkään.

Yleisön osastolla eräs kirjoittaja kertoi siitä, kuinka hyvin hänen vanhustaan kohdellaan ja kertoi, että huoneen toisen potilaan omainen kritisoi kaikesta. Päästään täten aiheeseen hankala omainen. Olen miettinyt sitä, että tunteeko omainen pahaa omaa tuntoa, omaa pahaa oloa, voimattomuutta läheisen sairauden edessä vai jäikö napanuora katkaisematta. Kerron teille yhden tositapauksen ja saatte ihan itse miettiä roolianne omaisena. Oli yö (ei erityisen synkkä eikä myrskyinen) ja vanhus soitti kelloa ja kertoi huonosta olosta. Minä (vanha apuhoitaja) ja sairaanhoitaja (valmistui puoli vuotta aikaisemmin) teimme sen mitä terveyskeskuksen vuodeosastolla voidaan eli mittasimme sokerin, verenpaineen, pulssin ja otimme EKG:n, happisaturaation ja pulssi ei ollut hyvä, verenpaine alhainen, kuten happisaturaatiokin, EKG näytti minusta väärältä ja soitimme päivystäjän paikalle (lisenssin saanut kolme kuukautta takaperin). EKG uudelleen, mutta nyt vaihdettiin T4 kytkentää ja naps (toimitus saanee esittää huomautuksen, että tuolloin ei ollut pikatestejä CRP:lle eikä TROP:lle). Vanhus lähetettiin yliopistolliseen infarktiepäilynä ja hänelle tehtiin viiden suonen ohitusleikkaus päivystysleikkauksena. Vanhus palasi osastollemme toipumaan, mutta omaiset raivosivat meille, että emme olleet osanneet hoitaa heidän vanhustaan ja piti lähettää yliopistolliseen. Minua nauratti, kuten muutamaa vanhaa kolleegani. Edellä kuvatulla joukolla olisi siis pitänyt tehdä viiden suonen ohitus, kanslian pöydällä, loisteputken alla ja tilata yliopistollisesta torakotomiasetti (rintakehän avaukseen käytetty instrumentti sarja). Meidän ammattitaitoa kuvasi se, että me lähetimme potilaan sinne, missä hoito voidaan antaa.

Pienenä vilauksena on keskusteluissa myös ollut hoitajan jaksaminen. Vuorotyö on raskasta ja se verottaa. Varoitellaan väsyneenä ajamisesta, mutta väsynyt työntekijä ei ole tominnaltaan paras mahdollinen. Työaikalainsäädännössä on maininta, että työvuorojen väliin pitää jäädä yhdeksäntunnin lepotauko. Työvuoro päättyy illalla klo 22 ja alkaa seuraavana päivänä klo 7. Täyttyykö lepoaika? Klo 22 lähdet työpisteestäsi ja vaihdat siviilit, kotimatka aikaa X, iltatoimet ja paapimaan. Työpaikalla sinun tulee olla klo 7. Luonnollisesti et sinkaise paikalle avaruusraketilla vuoteestasi, vaan sinun on noustava ylös, suoritettava aamutoimet, siirryttävä työpaikalle ja vaihdettava yövaatteista päivävaatteisiin ja lopulta työvaatteisiin. Montako tuntia sinulle jää lepoon?

Hoitaja on ihminen siinä missä potilaskin. Hoitaja ei ole immuuni sairauksille ja hoitajan ammattitaito on se, mikä estää sairauttansa näkymästä ja kuulumasta. Hoitaja (siis isoin kirjaimin) ei koskaan tiedä miltä sairastavata tuntuu vaikka sairastaisi samaa tautia, sillä oikea hoitaja tietää sen, minkä omalääkärini sanoi tyhjentävästi: "Minä tiedän kaiken Chrohnin taudista, mutta en tiedä miten se sinuun vaikuttaa.". Minä ymmärsin poistua, sillä nivelrikko teki työstä mahdotonta. Olisi tietysti ollut hienoa, jos työnantaja olisi ollut tukenena, mutta kun ei, niin ei. Kuinka moni hoitoalan ammattilainen työskentelee sairaana ja viimeisillä voimavaroilla? Saanen muistuttaa Kevan ylilääkärin lausuntoa minulle, joka kertoi, ettei polven nivelrikko ole kantavan nivelen sairaus ja ei siten heikennä työkykyäni.

Ja minun on myös pahoitellen todettava, että hoitaja alan arvostus lähentelee absoluuttista nollapistettä. Jokaiselle poispotkitulle Nokian insinöörille on suositeltu lähihoitajan koulutusta.

Turvattu vanhuus

Nyt on ollut viimeaikoina paljon uutisia, kirjoituksia, jne. vanhusten hoidosta ja erityisesti vanhusten kaltoinkohtelusta. Äärimmäisenä ääripäänä valehoitajan ylläpitämä hoivayritys, joka riisti hengen asiakkaaltaan ja runsaasti omaisuutta kaikilta asiakkailtaan.

Suomessa on jo pitkään ajettu alas ns. vanhainkotijärjestelmää. Tilalle on tullut kotihoito, tuettu kotihoito, tuetun asumisen asunnot, senioritalot, jne. Vaakakupissa on vain raha. Kotihoito on halpaa ja etenkin kun hoitajan toimii puoliso tai muu läheinen. Hintaa tulee lisää, jos ulkopuolista tukea tarvitaan. Tosin on tunnettua, että ulkopuolinen tuki verorahoilla kustannettuna on vain kurkistus ovenraosta. Tähän saumaan ovat iskeneet yksityiset palveluntarjoajat ja hinta/laatusuhde onkin sitten ihan jotain muuta.

Kun ihminen vanhenee, sairastuu tai vammautuu, on ihmisen suhtautuminen aiheeseen yksilöllistä, kuten myös toimintakyvyn aleneminen. Yksi pärjää loistavasti, vaikka raihnaisuus on toisen silmissä vaikeaa. Toinen ei pärjää, vaikka toimintakykyä olisi vielä jäljellä. Yleisin syy jälkimmäiseen on pelko. Muistisairaudet ovatkin sitten jo ihan oma osionsa ja näihin olen puuttunut jo useammissa kirjoituksissani.

Vanhuksen kotona asuminen mahdollisimman pitkään on nykyisin tavoitteena. Luvattoman usein hoivaa tarjoaa puoliso. Omaishoitajan työaika on 24/7 ja hän joutuu suoriutumaan sellaisista toimenpiteistä lyhyellä opastuksella, joita hoitajaopiskelija ei saa harjoittelujaksollaan edes suorittaa. Moni heistä uupuu työtaakan alla ja luvattoman usein tarvitaankin sitten kaksi laitospaikkaa. On jopa tapahtunut, että on jouduttu ottamaan avioero, kun hoitovastuu on kasvanut liian suureksi. Ikävä kyllä, myös surmia on tapahtunut.

Ennen oli kotisairaanhoito ja kotipalvelu, jotka olivat kunnallisia palveluja. Se aika on jäänyt taakse ja kunnallisina palveluina kotisairaanhoito on lähinnä lääkkeiden jako ja kotipalvelu kurkistus ovelta. Monelle vanhukselle tuo entinen palvelu oli tärkeää ja sen avulla selvittiin kotioloissa pitkään. Itse en työskennellyt koskaan kotisairaanhoidossa, mutta kolmen viikon harjoittelujakso oppilasaikana selvensi paljon sen aikaisesta toiminnasta. Kun kuuntelee nykyistä toimintaa, niin mietin oikeasti, että miten se silloin ennen toimi niin hyvin. Vai onko käynyt niin, että hoitohenkilökunta edellyttää kaiken sujuvan laitosmaisesti (tuskin kukaan enää tyhjentäisi avannepussia laskisankoon ja huuhtelisi sitä vanhalla Sampo-purkilla sekä tyhjentäisi vielä sen laskisangon)? Vai onko erilaiset säädökset tulleet vastaan? Asiakkaan vaativat vaatimukset vai omaisen?

Hoivayrityksiä on viimeisen viidentoista vuoden aikana noussut kuin sieniä sateella ja tänä vuonnahan oli loistava sienivuosi. Ikävä kyllä, on hoivayrityksistä tullut paljon kanteluja ja nyt myös somessa paljon kirjoituksia. Kun näitä on lukenut, niin ensimmäinen ajatus on rahanahneus. Vanhuksen ateriat ovat olleet peräti aneemisia. Lääkkeiden antamisessa, jakelussa on ollut paljon epäselvyyttä. Tässä kohtaa on ikävä asia otettava esille eli hoitavan henkilön kemikaaliriippuvuus. On ollut tapauksia, jossa asiakkaan lääkkeitä on pihistetty (avustaja jopa haki e-reseptilääkkeet, jotka päätyi omaan käyttöön vai peräti katukauppaan). Lääkärin määräämiä esim. haavanhoitoja ei ole tehty, peseytymisestä ei ole huolehdittu, jne.

Valvonta on onnetonta ja tyypillisimmin hoivayrityksen toimiin puututaan vasta sitten, kun on jo tapahtunut jotain. Miksi hoitaja surmaa? Taloudellinen hyöty on tutkimusten mukaan melko vähäinen syy ja tyypillisimmin, silloin kun asiakkaan/potilaan maallista mammonaa on mystisesti kadonnut ja joku kiinnittänyt huomiota katoamiseen. Erikoistutkija Martti Lehti arvioi syyksi: "Mahdollisuus leikkiä jonkinlaista jumalaa. Toinen on, että halutaan poistaa ihmisryhmiä, joilla ei ole oikeutta elää: yhteiskunnassa tuottamattomia, kuten vanhuksia ja kehitysvammaisia.".

En tiedä, onko nuoret tavoittanut tämä Helsinki Mission video, jossa näyttelijä harhaili pakkasessa, ilman päähinettä ja yöpaidassa (perustuen tositapahtumiin), sillä nyt on mediassa kerrottu useista tapauksista, joissa nuori on havainnut vanhuksen hädän/avuntarpeen ja auttanut, vaikka moni aikuinen on kävellyt ohitse. Kiitos ja kunnia näille nuorille.

Toisille vanhuus on kamala katastrofi ja toisille ihan jotain muuta. Sanoihan mummoni sisko, 80-vuotispäivänään, että nyt meni paras nuoruus ohitse. Jokaisesta meistä tulee kerran vanha, se on fakta homma. Vanhuutta yritetään peitellä erinäisin plastiikkakirurgisin keinoin, mutta kun kuvia on katsellut, niin lopputulos on jotakuinkin alienin ja ilmestyskirjan petojen välimaastosta. Ikävä kyllä, on vanhuudesta tullut rasite. Eläkeikää ollaan nostamassa, mutta kun ruumis on sanonut työsopimuksen irti jo alle kuuden kymmenen, niin työllistyminen on vaikeaa. Muistisairauksista Alzheimer on pahin, sillä se ei katso ikää. Olen nähnyt hieman yli nelikymppisen, joka ei enää osannut sanoa sanaakaan.

Miten haluaisin minua hoidettavan, kun olen vanha ja ehkä vähän raihnainen? Hoitotestamentti, vakavan sairauden varalle voidaan laatia, mutta ei ole lomaketta, missä minä ja puolisoni voisimme ilmoittaa hoitotahtomme vanhuuden varalle. Oma koti kullan kallis, sanotaan. Itse haluaisin olla kotona, mutta jos järkevä toiminta on kadonnut muistisairauden myötä ja se aiheuttaa vaaraa itselleni ja puolisolleni, niin toivoisin jonkun viheltävän pelin poikki. Pää toimii, mutta jalat eivät. Tällöin olisi mahtavaa, jos joku poikkeaisi päivittäin kurkkaamassa, meitä vanhoja, toisi puita sisälle, jotta uuniin voisin tulet virittää. Lämmittäisi padan ja kiukaan, jotta saunoa voisin ja tukisi lauteille nousun. Yhdessä voitaisiin leipoa, tms.

Epäilen kuitenkin, että tämä ei tule toteutumaan. Kuka enää viitsii vaivautua fyysiseen työhön? Entisellä osastolla luettiin vanhuksille, puhuttiin, ulkoiltiin, jne., kotisairaanhoidossa juotiin kaffit ja puhuttiin asiaa, asian vierestä tai täyttä puutaheinää. Jos vanhana saisin avustajan, niin voisiko hän viettää tunnin luonani ja heittää sikaa, heittää noppaa yatzy pelinä tai jopa shakkia, monopolia, Afrikan tähteä, coronaa, jne.

Nähtäväksi jää vai joudunko hoitajani surmaamaksi.