Viime päivinä on
ollut paljon keskustelua vanhusten hoidosta. Tapetilla ovat olleet
hoitopaikat tai niiden puute, onko hoitoa ja minkälaista, paljonko
maksaa, jne. Näistä olen kirjoittanut useamman artikkelin.
Saattohoito puhutti
useamman artikkelin verran. Eräs epäkohdista oli se, ettei hoitaja
ollut läsnä kuoleman sattuessa. Tällainen voidaan järjestää
vain saattohoitokodeissa, mutta osastolla erittäin harvoin, sillä
usein yöllä on vain kaksi hoitajaa ja potilaita yli neljäkymmentä.
Osastoilla on yhdenhengen huoneita vähän ja ne ovat varattu
pääsääntöisesti infektiopotilaiden hoitoon, joten omaisten
läsnäolo 24/7 on vaikea järjestää ja saattaa vierustovereissa
herättää närää. Yhtä kirjoitusta jäin kovasti miettimään,
sillä kirjoittaja olisi halunnut kuolevalle läheiselleen morfiinia
pistoksina ja hän kritisoi sitä, että tarjottiin vain
kipulaastaria. Kipulaastarit sisältävät fentanyyliä, joka on
monin kerroin morfiinia vahvempaa.
Saako hoitopaikan
vai ei on suuri ongelma. Kun kotona ei enää pärjää, edes
kotiavun turvin, niin hoitopaikka pitäisi saada. Johtajat puhuvat
herkästi moniammatillisesta tiimistä, joka arvioi kotihoidon
mahdollisuuden. Totuus on kuitenkin se, että harvoin kuunnellaan
päivittäisen hoitotyön ryhmää, joka näkee ympäri vuorokauden
ihmisen toimintakyvyn perustoimissa. Yhä useampi dementoivaa
sairautta sairastava joutuu asumaan kotona. Tämä näkyy mediassa
usein katoamisina, jotka luvattoman usein päättyvät traagisesti.
Myös tulipaloja ja vesivahinkoja tapahtuu heille melko paljon.
Hoitopaikan valinta
tuottaa monesti ongelmia, sillä kunnallisia paikkoja on vähennetty
vuosikymmeniä ja samaan tahtiin on perustettu yksityisiä.
Kunnalliseen pääsyn ongemana ovat pitkät jonotusajat ja
yksityisellä hinta, johon monella ei ole mahdollisuuksia pienen
eläkkeen vuoksi ja jos on vuokra-asunto, niin ei ole realisoitavaa
omaisuuttakaan kattamaan hoitokuluja. Lisäksi yksityisten
hoivapaikkojen valvonta on ollut heikkoa ja useita tutkimuksia on
tehty, jopa rikoksista. Turun tapaus osoitti, että ei valvonta ole
kunnossa kunnallisellakaan puolella.
Minkälaista hoitoa
saadaan on kirvoittanut monta kiperää kirjoitusta. On oikeasti
olemassa hoitajia, jotka kuuluisivat ihan muille aloille. Heille ei
ole olemassa käsitettä yksilöllisyys, hienotunteisuudesta
puhumattakaan. Oman urani surkein esitys liittyi ruokailuun. Nielentä
ongelmaisen ruoka oli jauhettua ja erillisiin ryhmiin aseteltuja,
joten se oli kaunis. Osastolla ateria osia saattoi joutua hieman
saostamaan. Ateriointi oli hidasta ja vaati aikaa. Tämä hoitaja
sekoitti koko aterian, jolloin se muistutti oksennusta. Hän ei
vastannut kysymykseen, että mitä oli ruokana ja lappoi suurella
lusikalla nopeaan tahtiin, jonka jälkeen potilas raukka oksensi
ateriansa. En voi sanoin kuvata sitä häpeän määrää, jota
tunsin.
Myös
muistisairauksista kärsivät tarvitsevat aikaa ja tekemistä. Tämä
vaatii hoitajan läsnäoloa, jotta päivittäiset toiminnot
onnistuisivat itsenäisesti ja olisi hitunen tunnetta, että minä
itse hallitsen omia puuhiani. Tämä ei tule onnistumaan, kun
hallitusherramme kaavailevat hoitajamitoituksen alentamista. Riitävä
määrä henkilöstöä pystyy tekemään työn kunnialla, mutta jos
sitä vähennetään on edessä se, että vain yksinkertaisemmat
perusasiat pystytään hoitamaan. Johtajat eivät myöskään tajua
sitä, että hoitopaikkoihin tulevat ovat yhä iäkkäämpiä,
monisairaita ja paljon apua tarvitsevia.
Eräs hieno
yleisönosastokirjoitus sai minut oikeasti miettimään, sillä
kirjoittaja kertoi iäkkäästä vanhemmastaan, joka asui yksin.
Hänen luona kävi kotisairaanhoito ja kotiapu. Ongelman muodosti se,
että aina avaimilla sisään tuli eri hoitaja. Kirjoittaja kertoi
vanhempansa olevan vain vahvasti liikuntarajoitteinen, mutta
kirjoitti, että miltä tuntuisi muistisairaasta ainainen kasvojen
vaihtuminen. Tämä ei ole pelkästään muistisairaiden ongelma vaan
myös ujojen, hiljaisten ihmisen ongelma. Senhän jokainen tietää,
että aina kun on uusi lääkäri, niin tarinan saa aina aloittaa
alusta. Hoitajan vaihtuminen alvariinsa tekee saman ja luo
epäluottamusta ja pelkoa sekä virheitä.
Sitten tuli vastine
kirjoitukseen ja sen oli allekirjoittanut kolme johtajaa, jotka
kertoivat, että ongelma on tiedossa ja tiimissä (jälleen kerran)
on jo aloitettu pohtimaan ongelmaa. Hetkinen, tähän tarvittiin
kolme johtajaa kuntatasolta, jotka totesivat, että ongelmaa ollaan
pohtimassa. Oliko se nyt Tanskassa vai Hollannissa, jossa työntekijät
suunnittelivat itse työvuorot, yhtenäiset hoitokäytännöt jne.
Koska nykyjohto ei osaa muuta kuin pohtia, niin olisiko syytä palata
vanhaan alue järjestelmään eli lääkäri, neuvola, hammashoito,
kotisairaanhoito, kouluterveydenhuolto ja kotiapu oli alueellista.
Esimerkkinä käytän omaa kuntaani eli Xmäki ja Xtaka olivat omat
alueensa ja sen henkilöstö hoisi oman alueensa asiakkaat. Kun uusi
työntekijä tuli, niin hän kävi kunkin asiakkaan luona vakituisen
työntekijän mukana eli uusi työntekijä perehdytettiin asiakkaan
tarpeisiin ja yksilöllisesti räätälöityihin hoitoihin tai
apuihin. Tätä sopii miettiä.
Yleensä
kirjoittajat ovat omaisia ja osa ottaa esiin ongelman keskustelun
pohjaksi, mutta osalla on (niin kuin ennen vanhaan todettiin, jäänyt
napanuora katkaisematta) vahvat tunteet mukana ja silloin syytökset
sinkoilevat edesvastuuttomasti. Minun osalleni tuli tämänlainen
tilanne ja se loukkasi. Sain syytökset, että emme osanneet hoitaa
vaan oli lähetettävä yliopistolliseen sairaalaan ja keskellä
yötä. Niin, minä vanha apuhoitaja, kolme kuukautta aiemmin
valmistunut sairaanhoitaja ja puoli vuotta aiemmin valmistunut
päivystävä lääkäri ja meidän olisi pitänyt pystyä
suorittamaan tavallisen terveyskeskuksen vuodeosastolla viiden suonen
kiireellinen ohitusleikkaus. Ymmärrät varmaan loukkaantumiseni.
Kun kirjoittajana on
hoitaja, niin luvattoman usein se koskee tehotonta johtamista ja
huonoja toimintatapoja. Vanhat ylihoitajat ja johtavat hoitajat
vierailivat toimipisteissä säännöllisesti. He osallistuivat
ajoittain jopa osastokokouksiin, jakoivat lääkkeitä ja
osallistuivat ajoittain päivittäisiin sairaanhoitajan töihin.
Meidän talon uusin ylihoitaja ei laskeutunut norsunluutornistaan
alas, ennen kuin paljastui rakennusaikainen moka ja sen seurauksena
mittavat kosteusongelmat. Usein nykyiset osastonhoitajat unohtavat
apu- perus- ja lähihoitajat sekä laitosapulaiset osaston
käytäntöjen suunnittelusta eli vain sairaanhoitajien tietämys on
se, mitä tarvitaan.
Teistä ehkä tuntuu
siltä, että muistot kultaavat pilven reunat, mutta näin ei ole.
Vanhat pomot olivat täysiä terroristeja, mutta kun osasi
neuvotella, niin homma hoitui. Kerron oman kokemukseni uudelleen eli
meidän osastolla toimi päiväsairaala ja monet omaiset kysyivät
tietoa toiminnasta ja onko saatavilla esite. Kun olin osastomme
dokumentaristi, niin työtoverieni pyynnöstä laadin esitteen,
monien esitysten ja keskustelujen pohjalta. Kun esite oli
työtoverieni hyväksymä, niin tuli aika esitellä tuotos
osastonhoitajalle. Hän piti sitä hyvänä, mutta ilmoitti, ettei
sitä voida ottaa käyttöön, sillä paino kustannukset ovat liian
suuria ja se edellyttäisi esitystä budjettiin. Minä vedin sitten
korttini esille ja sanoin pomolle, että olen talon vanha lähetti ja
osaan käyttää talon kaikkia kopiokoneita. Kaksi puoleinen sivu
valkoiselle paperille maksaa kolme penniä kappale osastolle ja
värilliselle paperille kuusi penniä kappale ja jos kopioinnin teen
työaikana ja siihen menee työajasta kymmenen minuuttia
kahdenkymmenen kopion vuoksi. Pomo ilmoitti pohtivansa ja kun
seuraavana menin töihin, niin pomo oli vastassa matriisin kanssa ja
ilmoitti, käy ottamassa kaksikymmentä viisi kopiota ja minähän
menin. Vanhat pomot käyttivät suvereenisti työntekijöiden
erikoistaitoja hyväksi, riippumatta ammattikoulutuksesta ja heille
merkitsi vain se, että kaikki toimivat potilaiden ja osaston
hyväksi.
Sairaanhoitokustannukset
ovat nykyisin valtavan suuret, mutta itseä mietityttää tuo
johtajien määrä. Vanha kansa sanoo, mitä useampi kokki, sitä
sotkuisempi soppa. Olisiko aika siirtää johtajia kortistoon ja
antaa työntekijöiden suunnitella hommat yhdellä pomolla. Sitten
se, että työntekijöillä olisi mahdollisuus vaikuttaa esimiehen
valintaan. Minä en olisi valinnut viimeistä osastonhoitajaani
ikimaailmassa ja sen sain karvaasti kokea. Olimme silloin vielä
vanhalla puolella ja uuden esimiehen saavuttua vuosittaisesta 26:sta
osastokokouksesta pidettiin 4. Osastonhoitajien kokouspalautteet 12
ennen ja jälkeen 0. Kuntoutuspalaverit 26 ennen ja jälkeen 2.
Meillä ei happihoito toiminut kuin pullojen varassa ja olin viemässä
tyhjää pulloa ammattimiehille vaihdettavaksi. Kuulin uuden
päällikön keskustelevan entisen osastonsa osastonhoitajan kanssa
ja keskustelu oli minulle täysi shokki. Entinen kysyi, että oletko
tyytyväinen valintaasi, johon uusi osastonhoitajani vastasi: ”Jos
en olisi saanut tätä paikkaa, niin en olisi voinut suorittaa
hoitotieteen opintojani loppuun.”. Näin arvokkaana hän piti
työntekijöitään ja potilaitamme.
Hoitoala on kokenut
vuosien saatossa melkoisen käsitteellisen alasajon, sillä
jokaiselle työttömälle esitetään hoitajan koulutusta, sillä
alalla on paljon töitä, mutta valitettavasti pätkissä.
Työkkäreillä tuntuu olevan sama ohjenuora kuin vanhalla
osastonhoitajalla, jolta opiskelijat kyselivät työnsaannin
mahdollisuuksia. Hän sanoi, että vanhat ja hullut eivät lopu
koskaan. Se, kuka heitä pystyy hoitamaan inhimillisesti on jo sitten
ihan toinen juttu.
Hoitohenkilöstön
mitoituksia kuvaa hyvin se, että uutiskynnyksen ylitti
hoitajaopiskelijan yllätys vanhuspariskunnalle. Keskusteluissa oli
tullut esille, että he nauttivat yhteisistä saunahetkistä ja
opiskelija päätti tarjota mahdollisuuden. Toinen asui kotona ja
toinen hoitokodissa. Opiskelija järjesti saunatuokion hoitokodin
saunatilassa ja kertoi vanhusten nauraneen ja pulisseen
löylytellessä ja ilo saunan jälkeen paistoi molempien kasvoilta.
Tähänkö on tultu?
Valitettavasti tähän on tultu eikä hulluuden aallonpohjaa ole vielä tavoitettu.
VastaaPoistaMinä kait kuulun jo luokkaan virkeä vanhus, vaikka en itseäni vanhana pidäkään, kas kun ajan vielä keikkaa joutessani, harrastuksen lisäksi, eli ajan siinäkin keikkaa:)
Vaan tuohon vanhusten hoidon laiminlyöntiin suhtaudun kyllä hyvinkin kriittisesti ja olenkin kautta rantain antanut "perikunnan" ymmärtää, että minua ei tarvitse mihinkään tulevan ruumiin säilytyspaikkaan laittaa. Ei ainakaan jos jonkinlainen toimintakyky on vielä tallella, niin teen itse lopullisen ratkaisun.
No, menipä synkäksi, mutta synkkä on tulevaisuuskin edessä.
Arvelee Huru-ukko
Kiitos hyvästä, joskin ikävästä kirjoituksesta joka kuvaa valitettavan tarkasti aikaamme. Myös omalla alallani näitä ilmiöitä (eli siis työstä mitään tietämättömät johtajat vs. osaavat työntekijät) on. Lisäisin tähän vielä ns. eläkeläisten pakkoavioeron sillä varsinkin suurissa kunnissa vanhukset sijoitetaan siihen laitokseen missä paikkoja on ja joku viidenkymmenen vuoden avioliitto ei merkitse siinä mitään. Avioparit pakotetaan erilleen. Epäinhimillistä.
VastaaPoistaTervedys Huru-ukko!
VastaaPoistaVanhuus ja raihnaisuus ovat asioita, joita jokainen käsittelee yksilöllisesti. Mikä yhdelle on kauhistus on toiselle voimavara. Valitettavasti niitä hoitajia on nykyään liian vähän, jotka ymmärtävät tämän. Siksi kirjoitin tämän hoitotahto kirjoituksen aikaisemmin. Nyt olen saanut puolisoni ymmärtämään elvytyskieltoni. En tahdo olla laho lahna, vaan tahdon lähteä "saappaat jalassa". Kuten isini. Jos joudun hoitokotiiin, niin haluan, että minä olen minä ja minulla on omat tarpeet. Minulla on vielä vanhana oikeus saunaan, viiniin, hyvään ruokaan ja mukaviin vaatteisiin ja sen semmoisiin.
Tuota minäkin tarkoitin, en vain ehkä osannut sanoa sitä niin. Pitänee itsekin sellainen hoitotahto kirjoittaa, tai tahdottomuus..
PoistaHuru-ukko
Suosittelen sen tekemistä, kun on vielä voimissaan.
PoistaTervehdys Ykä!
VastaaPoistaValitettavasti koulutus ja paperiarvo ovat "hyvän" johtajan tunnusmerkki nykyisin ja se näkyy valitettavan usein tehottomuutena työyhteisössä.
Hyvä lisäys. Valitettavan yleistä on tuo avioparien erottaminen ja se näkyy hyvin usein vanhuksen masentuneisuutena.