Sananen vanhusten hoidosta

Viime päivinä on ollut paljon keskustelua vanhusten hoidosta. Tapetilla ovat olleet hoitopaikat tai niiden puute, onko hoitoa ja minkälaista, paljonko maksaa, jne. Näistä olen kirjoittanut useamman artikkelin.

Saattohoito puhutti useamman artikkelin verran. Eräs epäkohdista oli se, ettei hoitaja ollut läsnä kuoleman sattuessa. Tällainen voidaan järjestää vain saattohoitokodeissa, mutta osastolla erittäin harvoin, sillä usein yöllä on vain kaksi hoitajaa ja potilaita yli neljäkymmentä. Osastoilla on yhdenhengen huoneita vähän ja ne ovat varattu pääsääntöisesti infektiopotilaiden hoitoon, joten omaisten läsnäolo 24/7 on vaikea järjestää ja saattaa vierustovereissa herättää närää. Yhtä kirjoitusta jäin kovasti miettimään, sillä kirjoittaja olisi halunnut kuolevalle läheiselleen morfiinia pistoksina ja hän kritisoi sitä, että tarjottiin vain kipulaastaria. Kipulaastarit sisältävät fentanyyliä, joka on monin kerroin morfiinia vahvempaa.

Saako hoitopaikan vai ei on suuri ongelma. Kun kotona ei enää pärjää, edes kotiavun turvin, niin hoitopaikka pitäisi saada. Johtajat puhuvat herkästi moniammatillisesta tiimistä, joka arvioi kotihoidon mahdollisuuden. Totuus on kuitenkin se, että harvoin kuunnellaan päivittäisen hoitotyön ryhmää, joka näkee ympäri vuorokauden ihmisen toimintakyvyn perustoimissa. Yhä useampi dementoivaa sairautta sairastava joutuu asumaan kotona. Tämä näkyy mediassa usein katoamisina, jotka luvattoman usein päättyvät traagisesti. Myös tulipaloja ja vesivahinkoja tapahtuu heille melko paljon.

Hoitopaikan valinta tuottaa monesti ongelmia, sillä kunnallisia paikkoja on vähennetty vuosikymmeniä ja samaan tahtiin on perustettu yksityisiä. Kunnalliseen pääsyn ongemana ovat pitkät jonotusajat ja yksityisellä hinta, johon monella ei ole mahdollisuuksia pienen eläkkeen vuoksi ja jos on vuokra-asunto, niin ei ole realisoitavaa omaisuuttakaan kattamaan hoitokuluja. Lisäksi yksityisten hoivapaikkojen valvonta on ollut heikkoa ja useita tutkimuksia on tehty, jopa rikoksista. Turun tapaus osoitti, että ei valvonta ole kunnossa kunnallisellakaan puolella.

Minkälaista hoitoa saadaan on kirvoittanut monta kiperää kirjoitusta. On oikeasti olemassa hoitajia, jotka kuuluisivat ihan muille aloille. Heille ei ole olemassa käsitettä yksilöllisyys, hienotunteisuudesta puhumattakaan. Oman urani surkein esitys liittyi ruokailuun. Nielentä ongelmaisen ruoka oli jauhettua ja erillisiin ryhmiin aseteltuja, joten se oli kaunis. Osastolla ateria osia saattoi joutua hieman saostamaan. Ateriointi oli hidasta ja vaati aikaa. Tämä hoitaja sekoitti koko aterian, jolloin se muistutti oksennusta. Hän ei vastannut kysymykseen, että mitä oli ruokana ja lappoi suurella lusikalla nopeaan tahtiin, jonka jälkeen potilas raukka oksensi ateriansa. En voi sanoin kuvata sitä häpeän määrää, jota tunsin.

Myös muistisairauksista kärsivät tarvitsevat aikaa ja tekemistä. Tämä vaatii hoitajan läsnäoloa, jotta päivittäiset toiminnot onnistuisivat itsenäisesti ja olisi hitunen tunnetta, että minä itse hallitsen omia puuhiani. Tämä ei tule onnistumaan, kun hallitusherramme kaavailevat hoitajamitoituksen alentamista. Riitävä määrä henkilöstöä pystyy tekemään työn kunnialla, mutta jos sitä vähennetään on edessä se, että vain yksinkertaisemmat perusasiat pystytään hoitamaan. Johtajat eivät myöskään tajua sitä, että hoitopaikkoihin tulevat ovat yhä iäkkäämpiä, monisairaita ja paljon apua tarvitsevia.

Eräs hieno yleisönosastokirjoitus sai minut oikeasti miettimään, sillä kirjoittaja kertoi iäkkäästä vanhemmastaan, joka asui yksin. Hänen luona kävi kotisairaanhoito ja kotiapu. Ongelman muodosti se, että aina avaimilla sisään tuli eri hoitaja. Kirjoittaja kertoi vanhempansa olevan vain vahvasti liikuntarajoitteinen, mutta kirjoitti, että miltä tuntuisi muistisairaasta ainainen kasvojen vaihtuminen. Tämä ei ole pelkästään muistisairaiden ongelma vaan myös ujojen, hiljaisten ihmisen ongelma. Senhän jokainen tietää, että aina kun on uusi lääkäri, niin tarinan saa aina aloittaa alusta. Hoitajan vaihtuminen alvariinsa tekee saman ja luo epäluottamusta ja pelkoa sekä virheitä.

Sitten tuli vastine kirjoitukseen ja sen oli allekirjoittanut kolme johtajaa, jotka kertoivat, että ongelma on tiedossa ja tiimissä (jälleen kerran) on jo aloitettu pohtimaan ongelmaa. Hetkinen, tähän tarvittiin kolme johtajaa kuntatasolta, jotka totesivat, että ongelmaa ollaan pohtimassa. Oliko se nyt Tanskassa vai Hollannissa, jossa työntekijät suunnittelivat itse työvuorot, yhtenäiset hoitokäytännöt jne. Koska nykyjohto ei osaa muuta kuin pohtia, niin olisiko syytä palata vanhaan alue järjestelmään eli lääkäri, neuvola, hammashoito, kotisairaanhoito, kouluterveydenhuolto ja kotiapu oli alueellista. Esimerkkinä käytän omaa kuntaani eli Xmäki ja Xtaka olivat omat alueensa ja sen henkilöstö hoisi oman alueensa asiakkaat. Kun uusi työntekijä tuli, niin hän kävi kunkin asiakkaan luona vakituisen työntekijän mukana eli uusi työntekijä perehdytettiin asiakkaan tarpeisiin ja yksilöllisesti räätälöityihin hoitoihin tai apuihin. Tätä sopii miettiä.

Yleensä kirjoittajat ovat omaisia ja osa ottaa esiin ongelman keskustelun pohjaksi, mutta osalla on (niin kuin ennen vanhaan todettiin, jäänyt napanuora katkaisematta) vahvat tunteet mukana ja silloin syytökset sinkoilevat edesvastuuttomasti. Minun osalleni tuli tämänlainen tilanne ja se loukkasi. Sain syytökset, että emme osanneet hoitaa vaan oli lähetettävä yliopistolliseen sairaalaan ja keskellä yötä. Niin, minä vanha apuhoitaja, kolme kuukautta aiemmin valmistunut sairaanhoitaja ja puoli vuotta aiemmin valmistunut päivystävä lääkäri ja meidän olisi pitänyt pystyä suorittamaan tavallisen terveyskeskuksen vuodeosastolla viiden suonen kiireellinen ohitusleikkaus. Ymmärrät varmaan loukkaantumiseni.

Kun kirjoittajana on hoitaja, niin luvattoman usein se koskee tehotonta johtamista ja huonoja toimintatapoja. Vanhat ylihoitajat ja johtavat hoitajat vierailivat toimipisteissä säännöllisesti. He osallistuivat ajoittain jopa osastokokouksiin, jakoivat lääkkeitä ja osallistuivat ajoittain päivittäisiin sairaanhoitajan töihin. Meidän talon uusin ylihoitaja ei laskeutunut norsunluutornistaan alas, ennen kuin paljastui rakennusaikainen moka ja sen seurauksena mittavat kosteusongelmat. Usein nykyiset osastonhoitajat unohtavat apu- perus- ja lähihoitajat sekä laitosapulaiset osaston käytäntöjen suunnittelusta eli vain sairaanhoitajien tietämys on se, mitä tarvitaan.

Teistä ehkä tuntuu siltä, että muistot kultaavat pilven reunat, mutta näin ei ole. Vanhat pomot olivat täysiä terroristeja, mutta kun osasi neuvotella, niin homma hoitui. Kerron oman kokemukseni uudelleen eli meidän osastolla toimi päiväsairaala ja monet omaiset kysyivät tietoa toiminnasta ja onko saatavilla esite. Kun olin osastomme dokumentaristi, niin työtoverieni pyynnöstä laadin esitteen, monien esitysten ja keskustelujen pohjalta. Kun esite oli työtoverieni hyväksymä, niin tuli aika esitellä tuotos osastonhoitajalle. Hän piti sitä hyvänä, mutta ilmoitti, ettei sitä voida ottaa käyttöön, sillä paino kustannukset ovat liian suuria ja se edellyttäisi esitystä budjettiin. Minä vedin sitten korttini esille ja sanoin pomolle, että olen talon vanha lähetti ja osaan käyttää talon kaikkia kopiokoneita. Kaksi puoleinen sivu valkoiselle paperille maksaa kolme penniä kappale osastolle ja värilliselle paperille kuusi penniä kappale ja jos kopioinnin teen työaikana ja siihen menee työajasta kymmenen minuuttia kahdenkymmenen kopion vuoksi. Pomo ilmoitti pohtivansa ja kun seuraavana menin töihin, niin pomo oli vastassa matriisin kanssa ja ilmoitti, käy ottamassa kaksikymmentä viisi kopiota ja minähän menin. Vanhat pomot käyttivät suvereenisti työntekijöiden erikoistaitoja hyväksi, riippumatta ammattikoulutuksesta ja heille merkitsi vain se, että kaikki toimivat potilaiden ja osaston hyväksi.

Sairaanhoitokustannukset ovat nykyisin valtavan suuret, mutta itseä mietityttää tuo johtajien määrä. Vanha kansa sanoo, mitä useampi kokki, sitä sotkuisempi soppa. Olisiko aika siirtää johtajia kortistoon ja antaa työntekijöiden suunnitella hommat yhdellä pomolla. Sitten se, että työntekijöillä olisi mahdollisuus vaikuttaa esimiehen valintaan. Minä en olisi valinnut viimeistä osastonhoitajaani ikimaailmassa ja sen sain karvaasti kokea. Olimme silloin vielä vanhalla puolella ja uuden esimiehen saavuttua vuosittaisesta 26:sta osastokokouksesta pidettiin 4. Osastonhoitajien kokouspalautteet 12 ennen ja jälkeen 0. Kuntoutuspalaverit 26 ennen ja jälkeen 2. Meillä ei happihoito toiminut kuin pullojen varassa ja olin viemässä tyhjää pulloa ammattimiehille vaihdettavaksi. Kuulin uuden päällikön keskustelevan entisen osastonsa osastonhoitajan kanssa ja keskustelu oli minulle täysi shokki. Entinen kysyi, että oletko tyytyväinen valintaasi, johon uusi osastonhoitajani vastasi: ”Jos en olisi saanut tätä paikkaa, niin en olisi voinut suorittaa hoitotieteen opintojani loppuun.”. Näin arvokkaana hän piti työntekijöitään ja potilaitamme.

Hoitoala on kokenut vuosien saatossa melkoisen käsitteellisen alasajon, sillä jokaiselle työttömälle esitetään hoitajan koulutusta, sillä alalla on paljon töitä, mutta valitettavasti pätkissä. Työkkäreillä tuntuu olevan sama ohjenuora kuin vanhalla osastonhoitajalla, jolta opiskelijat kyselivät työnsaannin mahdollisuuksia. Hän sanoi, että vanhat ja hullut eivät lopu koskaan. Se, kuka heitä pystyy hoitamaan inhimillisesti on jo sitten ihan toinen juttu.

Hoitohenkilöstön mitoituksia kuvaa hyvin se, että uutiskynnyksen ylitti hoitajaopiskelijan yllätys vanhuspariskunnalle. Keskusteluissa oli tullut esille, että he nauttivat yhteisistä saunahetkistä ja opiskelija päätti tarjota mahdollisuuden. Toinen asui kotona ja toinen hoitokodissa. Opiskelija järjesti saunatuokion hoitokodin saunatilassa ja kertoi vanhusten nauraneen ja pulisseen löylytellessä ja ilo saunan jälkeen paistoi molempien kasvoilta. Tähänkö on tultu?