Sairas, sairaampi, sairaanhoito osa 1

On ollut ikävä lukea päivän lehtiä, sillä lähes päivittäin ovat otsikoissa ja yleisönosastokirjoituksessa sairaanhoitopalvelut sekä julkisella- että yksityisellä sektorilla.  Kotihoidossa olevat jäävät vaille kotisairaanhoidon ja/tai kotipalvelun palveluja. Vanhus joutui tekemään peräeron puolisoonsa, kun ei jaksanut hoitaa eikä uskaltanut ottaa enää hoitovastuuta ja sairas puoliso ei saanut pysyvää hoitopaikkaa, vaan kierrätettiin ensiavun, osaston ja kodin väliä. Keskenmenon kokenutta pompotettiin neuvolan ja ensiavun väliä. Sydänkohtauksen saanut jäi vaille ambulanssia ja menehtyi. Elävä päätyi ruumishuoneelle. Hoitajia on liian vähän. Vanhus katosi kotoaan. Hoitaja surmasi hoidettaviaan.

Mikä mättää sairaanhoidossa? Siteeratakseni komisario Palmu elokuvaa, jossa mainittiin poliisin toiminnasta sanoin: ”Onko sen johto liian vanhaa ja väsynyttä vai liian nuorta ja kokematonta”. Päteekö tämä myös sairaanhoitoon?

Olen seurannut läheisesti oman ympäristöni lasareettien toimintaa ja joutunut hämmästymään montaa asiaa. Ensinnäkin sitä, ettei suorittavan tason hoitohenkilökuntaa ole juurikaan lisätty, mutta johtajien pestejä on perustettu senkin edestä. Tuleeko sairaaloissa esille sama ilmiö, joka tapahtui kotipitäjäni teknisellä puolella eli 80-luvun alussa oli neljä työnjohtajaa ja kullakin 100 alaista. Tultaessa 90-luvun lopulle, oli edelleen neljä työnjohtajaa ja kullakin neljä alaista. Sairaaloissa pitäisi nimenomaan lisätä suorittavaa työvoimaa, sillä ihmiset elävät nykyään pidempään ja ovat täten monisairaita ja tarvitsevat siten huomattavasti enemmän apua. Sama pätee myös kotihoidossa oleviin.

Toiseksi sitä, että miksi vanhukselle ei löydy pysyvää hoitopaikkaa, kun sitä tarvitaan. Luvattoman usein kuulee puhuttavan iäkkään omahoitajan uupumisesta ja useasti onkin käynyt niin, että tarvitaan kaksi hoitopaikkaa yhden sijasta. Uupuminen on pahimmillaan johtanut jopa kohtalokkaisiin seurauksiin. Eikö olisi kaikkien osalta järkevää jos kierrätys eri toimipisteiden välillä alkaa olla loputonta rallia, niin kierrätykselle asetettaisiin rajat, kuinka monta kertaa sitä saisi olla ja kuinka tiheästi sitä saisi esiintyä? Tämäkin on nähty, että kierrätysralli on edennyt jo siihen vaiheeseen, että 2 päivää kotona ja 2 viikkoa osastolla, neljä vuotta ja vasta sitten aukeni pysyvä hoitopaikka. Tällainen ralli sitoo usean hoitoa tarjoavan tahon aikaa varsinaiselta hoitotyöltä.

Kolmanneksi sitä, että miksi pompotellaan toimipisteiden välillä. Yleisin taitaa olla lääkärin vastaanoton ja fysioterapian väli. Lääkäri lähettää fysioterapiaan ja fysioterapia takaisin lääkärille, kun toteaa, ettei fysioterapeuttisin keinoin ongelmaa ratkota.

Neljänneksi sitä omalääkärijärjestelmän toimivuutta. Toki lääkärit ovat lomansa ansainneet, mutta kuten kävi itselleni eli minulla oli omalääkäri, mutta en nähnyt häntä kolmeen vuoteen, mutta kaikki hänen sijaisensa kyllä. Samanlaista olen kuullut useasta suusta. Kun lääkäri vaihtuu toistuvasti, joutuu uudelle lääkärille kertomaan kaikki alusta asti ja siihen se vastaanottoaika sitten tuhraantui. Reseptin uusinta jäi, kuten seurantaverikokeetkin. Katsoisin, että moinen lisää myös virheiden määrää.

Viidenneksi lääkärien erilaista asennetta sairauksiin ja sitä, ettei tunnisteta sairautta. Yhden lääkärin mielestä tila on olemassa ja toisen mielestä se on harmiton tai ei edes havaitse sitä. Mikä on johtanut tällaiseen ajatusmalliin? Onko niin, että toisen ammattitaito on korkeammalla asteella kuin toisen? On toki totta, ettei kaikki ole vakavaa ja kaikkea ei voida edes hoitaa, mutta silti se pitäisi ottaa vakavasti, eikä vähätellä. Onko käynyt niin, että lääkärin ammattitaito on eriytynyt liian pitkälle eikä siten tunnista sairautta, joka kuuluu toisen erikoisalan piikkiin. Tällainenkin on käynyt eli kirurgiselta puolelta kotiutettiin ja kotona todettiin, ettei kunnossa olla ja ensiavun kautta sisätautipuolelle, kun kirurgisella puolella ei tunnistettu sydänoireita.