Suomi 100 vuotta osa IX

Tänään on palmusunnuntai ja pienet ja vähän isommat noidat tulevat ovien taakse "virpomaan" Tähän on syytä lainata erään vanhan karjalaisen sanoja:" Nykyaikaista virpomispalkan saalistusta ei silloin osattu lainkaan ajatella."

Virpominen on vanha karjalainen ja itärajan takainen perinne, joka juontaa juurensa ortodoksiseen tapaan, jolloin oli tapana herätellä palmusunnuntaina omaisia, kummeja ja naapureita pajunoksalla ja lukea samalla terveyttä edistäviä toivotuksia.

Kuinka pikkuinen Milja valmistautui virpomiseen. Jouluna saatujen karamellien paperit siloiteltiin ja laitettiin painon alle jo heti kun herkut oli nautittu. Matonkuteiden ja kankaiden leikkuiden jäänteistä otettiin kirjavat kankaan palaset talteen, joista sai myös kukkasia aikaiseksi. Kreppipaperista sai tehtyä monenlaisia kukkasia, mutta kaikilla ei tuohon ollut varaa, joten sanomalehdestäkin kukkia tehtiin.

Palmusunnuntaita edeltäneenä perjantaina haettiin pajun oksia ja erityisesti niitä, joissa oli jo "kissoja". Jos kevät oli ollut kylmä, niin valittiin niitä oksia, joissa silmut olivat isoimmat. Niitä ei haettu etukäteen, jotta kissoja saadaan vaan turvauduttiin siihen, mitä luonto kulloinkin antoi. Kukkia ja rusetteja oli tehty jo aiemmin (usein se aloitettiin jo laskiaisena, sillä vitsan piti olla kaunis).

Kukat ja rusetit kiinnitettiin pajun oksiin langalla. Varteen kiedottiin hapsutettu voipaperi tai vihreä kreppipaperi, siten, että kissat tai silmut jäivät näkyviin ja jos ei ollut kumpiakaan, niin leikattiin lehtiä varren koristukseksi. Paperi limitettiin ja aivan vitsan alaosassa se sidottiin nätiksi rusetiksi tai värikäs nyöripunos. Vitsoja valmistettiin siten, että jokainen virvottava sai oman vitsan.

Jännityksen täyteinen virpolauantai oli edessä. Ensin virvottiin omat vanhemmat ja jos talossa asui isovanhemmat, niin heidät myös. Virpolauantaina pukeuduttiin siististi ja kotoa matka jatkui  kummien luokse sekä tädit ja sedät seuraavana. Erityisesti kummille annetun vitsan piti olla kaunis.

Loruja oli monia ja aina tarpeen mukaan lausuttuna. Yleisin oli "Virvon varvon, vitsat käyvät, tulevaks vuueks, tuoreeks, terveeks." Osa lisäsi lorun loppuun myös sanat: "Siul vitsa, miul kosti." Kostia eli palkkiota ei tuolloin saatu heti, vaan se noudettiin pääsiäissunnuntaina. Kosti saattoi olla makeisia, nisu-ukko, kananmunia tai pieni esine.

Tässä vitsassa ruusut ovat kreppipaperia, samoin kuin tulppaanit, mutta niiden keltainen sisus on muistilehtiöpaperia. Narsissit ovat ohutta siivousliinaa, kun keltaista kreppipaperia ei ollut. Kukat saivat vielä lehtiä seurakseen, jotka on kiinnitetty vain tuolla varren peittämällä kreppipaperilla ja kun oksan haara oli alhaalla, niin siihen sai kätevästi päätettyä paperin rusetilla. Kuvakulma ei ehkä paras, mutta saaja oli ylpeä vitsastaan. Tosin tuokin on ihan muuta, kuin nykyisin muodissa oleva koivunoksa, jossa on jesarilla kiinni pari höyhentä.

Loruja oli lukuisia, kuten naimattomalle lausuttu: "Mie se virvon viisahast, taputtelen taitavast, rikkahaks, rakkahaks, ison talon emännäks/isännäks". Loruissa toivottiin tulevalle vuodelle kaikkea hyvää, kuten isännälle hyvää hevosta, emännälle leveätä perää (jo Kanteletaressa annettiin ohjeita, joissa nuorikon on kerrottava voin saannista päivittäin, vaikka sitä ei koko vuonna olisi pöydässä ollut [onhan tänään myös Mikael Agrigolan päivä, joten siteeraus Kanteletaresta on paikallaan])ja erilaisia terveyttä ja hyvää onnea toivottavia loruja.

Hieno perinne, joka on jäänyt elämään, vaikka siihen on yhdistetty länsi-suomalainen trulliperinne, jota idässä ei tunnettu. Tänään toki törmäsin hyviin virpojiin, joilla oli noita-asujen lisäksi kauniit vitsat. He osasivat myös kohteliaasti kysyä lupaa virpomiselle.