Suomi 100 vuotta osa X

Tänään tuli kuluneet 75 vuotta Lapin sodan päättymisestä ja vietämme Veteraanipäivää, joten siirrymme synkkiin vuosiin. Kuudessa vuodessa maassamme käytiin kolme eri sotaa ja samaan aikaan Europassa oli menossa toinen maailmansota.

Kertomuksia rintamalta on vähän, sillä sodin kotiutui vaiteliaita miehiä. Osa palasi kotiin mielenterveys järkkyneenä. Kirjeitä rintamalta kotiin kirjoitettiin, mutta sensuurin vuoksi siinä ei saanut olla mitään sotaan liittyvää. Lomilla kävijät olivat vaitonaisia tapahtumista. Vanhemmiten miehet hieman keskustelivat, mutta vain keskenään.

Simo taisteli  sekä talvisodassa että jatkosodassa. Veljensä Juho oli jo sen verran vanha, että kelpasi huotojoukkoihin talvisodassa. Tilalta jouduttiin luovuttamaan myös hevonen armeijan käyttöön. Simo kertoi lapsen lapsilleen hieman tuosta ajasta, mutta ne olivat tiedoiltaan niukkoja. Simo naureskeli sitä, että kaverit tulivat mieluummin hänen kamferipullolle, kuin kavereiden pullolle, sillä Simo kertoi aina pyytävänsä kamferispriitä eikä kamferin tippoja. Ohjeellisena hän kertoi, että mitä tahansa ulkona joudut voitelemaan, niin käytä aseöljyä, sillä se on yhtä hienojakoista kuin ompelukone öljy, mutta kestää pakkasta 52 ° C asti, mutta hyhmetty astetta kylmempänä. Tätä voitaisiin pitää kokemuksen syvänä rintaäänenä, sillä tunnetusti sotatalvet olivat erittäin kylmiä.

Kun linjaan ei ruokaa tullut, niin Simo joukkuetovereineen päätti heittää panoksen järveen, jotta saisivat kalaa ja kun perunoita hieman oli, niin kalaisan keiton saivat. Simo lupasi toimia vahtivuoron tornissa kaverilleen, jotta tämä ehtisi kenttäpostiin kirjeen kirjoittamaan. Kaveri nousi sitten Simon jälkeen torniin ja vain puolituntia myöhemmin sai torni osuman ja kirje jäi kaverin viimeiseksi. Simo sai myös korpin natsat urheudestaan. Hän toimi tykistössä ja eräänä päivänä tulitus oli ankaraa. Tykki, jolla Simo toimi suuntaajana, sai kranaatinsirpaleita osakseen ja suuntimakoneisto meni epäkuntoon. Simo päätti, että muutama ammus kyllä vielä lähtee ja viimeiset ammukset suunnattin vasaran iskuin. Livohkaan oli lopulta lähdettävä, sillä vastapuolen ammus osui tykin kaulukseen ja halkaisi piipun. Tämä tykki löytyy Suomenlinnasta ja sen tunnistaa helposti, sillä vasemmalla on kauluksessa ammuksen jättämä jälki.

Sotilasta jäi kotiin palaamatta kaatuneina yli 95 000. Suurin osa saatiin tuotua kotipitäjän kirkkomaahan, mutta moni katosi täysin. Näin kävi Helmille, joka ei koskaan saanut haudata puolisoaan. Aikalaiset kertoivat, että Helmin mies toimi ruokakuljettajana rintamalle. Eräänä kauniina kesäpäivänä, osui hänen reitilleen kanaattitulitus. Miehestä, hevosesta ja kärryistä ei jäänyt jäljelle mitään. Tunnistus tapahtui tunnuslaatan ja tonkan kilpinumeron mukaan. Monessa perheessä oli tuttua, että pastori kävi useamman kerran kertomassa, että läheinen on kaatunut.

Kun miehet olivat rintamalla, niin naiset ja lapset hoisivat tilan sekä toimivat teollisuudessa. Monen tilan tuotto jäi heikoksi, sillä parhaat hevoset olivat puolustusvoimien käytössä ja tiloilla oli hevoset, joko liian vanhoja tai liian nuori työhön. Ruuasta ja vaatteista piti säästellä ja pulaa oli ylipäätään kaikesta. Tästä juontui myöhemmin riitaa, joissa kaupunkilaiset arvostelivat maalaisia, joilla oli yllin kyllin kaikkea ja maalaiset kaupunkilaisia, jotka hyväksikäyttivät maatilojen tuotteita, tekemättä itse mitään sen eteen. Kortilla olivat kaikki elintarvikkeet, mutta musta pörssi kukoisti ja sukulaisille lähetettiin sitä sun tätä ja vaihdossa saatiin kankaita.

Jatkosotaan tuli komennus kiireellä, joten Simokin lähti omissa siviilivaatteissa. Varuskunnassa ne pakattiin arkkuihin. Kun sota oli loppu ja varusteet piti luovuttaman, niin arkkujen aukaisu paljasti kauheuden. Sotilaiden siviilivaatteet olivat paksun homeen peitossa. Ei auttanut muuta kuin palata kotiin sotilaspuvussa ja vaihtaa vaatteet kotona ja toimittaa sotilaspuku lähimpään esikuntaan. Vaatteista saatu korvaus riitti Simolla vain päällystakin ostoon.

Siirtoväkeä piti sotien jälkeen asuttaa yli neljästaa tuhatta. Alku oli vaikeaa ja riitaisaa. Rosvoiksi heitä haukuttiin, kun omasta tilasta piti lohkaista ala tuntemattomille. Kielikin oli outo ja tavat perin juurin erikoiset. Luterilaiset kävivät ortodoksien kimppuun, siirtoväelle tarjottiin myös asumiskevottomia taloja, kuten eräs aikalainen kertoi, että pirtin ja kamarin välistä pystyi antamaan käsipäivää tulijalle ja vesi jäätyi ämpärissä uunin vieressä. Moni heistä myös valitti, kuinka kaikki jäi ja tästä eräs ilkeä isäntä kysyi yhdeltä rouvalta, että mistä sinulta jäi Karjalaan. Rouva antoi topakan vastauksen: "Miult ei jääny mittää, mie toin mettäst jäniksetki." Aikailaiset kertoivat, että rouva oli patjapussista tehnyt repun siten, että toiseen kulmaan oli sidottu lapsen pallo ja toiseen leikkijänis. Täten hän sai siitä tukevan repun, johon sulloa vaatteet. Eräs rouva oli sijoitettu ruotsinkieliselle alueelle ja hevoselle piti saada liekaköysi. Hän yritti saada myyjätärtä ymmärtämään, mutta joko hän ei halunnut puhua Suomea tai sitten ei osannut, joten köysi meinasi jäädä saamatta. Rouva meinasi lähteä pois kaupasta, kun huomasi varaston oven pielessä köysikiepin. Hän mittasi siitä tarvitsemansa määrän ja käsin näytti myyjättärelle, että katkaise tuosta. No köysi sitten saatiin ja myyjätär kirjoitti summan paperilapulle ja rouva maksoi.

Vihamielisyydet päättyivät pian, sillä rauhanteon jälkeen selvisi suuret sotakorvaukset. Yhteistuumin lähdettiin puurtamaan, jotta maksut saataisiin suoritettua. Tämä koettiin uutena itsenäsyytenä ja sitä seurasi voimakas teollistuminen.