Suomi 100 vuotta osa XVIII

Nyt tulee hieman kiire tämän saagan kirjoittamiseksi loppuun, sillä aika hupenee kovaa vauhtia, joten suksikaamme suoraan 1960-luvulle. Muoti muuttui ja korsetit ja vastaavat olivat enää vanhojen ihmisten käytössä. Housuja naisilla ei enää katsottu pitkään. Kotitaloudet olivat saaneet sähköt ja kodinkoneet yleistyivät.

Hilma ja Simo jatkoivat tilansa viljelyä ja viiden lypsylehmänsä hoitoa. Olipa tilalla myös muutama kana. Maitolaiturille nostetiin vuorokauden maidot, joita oli tonkissa säilytetty ja ne asetettu altaaseen, jossa oli kylmä vesi. Kuumina kesäpäivinä odotettiin, että maitoauto käy naapurissa ja sitten vasta tuotiin omat tonkat laiturille. Vastaan ottivat samalla maitoauton tuomat piimät ja voit. Kerran viikossa pysähtyi maitolaiturille myös kauppa-auto, josta sai ostaa tarvikkeita. Tosin oman maan viljoista teetettiin myllyssä tarvittavat jauhot, ryynit ja hiutaleet.

Simo sai monet todistukset maidon hyvästä laadusta. Teijon Paavo, jota pyöritti maamoottori, jota porilaiseksi kutsuttiin, pui lyhteille kootun viljan. Oljet olivat hyvää kuiviketta lehmille. Tuvan leivinuunissa paistuivat ruuat ja omasta metsästä saatiin polttopuut. Toki tupaan oli hankittu sähköhella, mutta harvemmin sitä käytettiin. Hilma ja Simo jatkoivat tilallaan kuten ennenkin.

Maija oli valmistunut sairaanhoitajaksi ja saanut vakituisen työpaikan ja se antoi sykäyksen uudelle suunnalle.Vakituisesta työstä sai palkaa ja vielä tuolloin naimattomat hoitajat asuivat sairaalan asuntoloissa.

Jouluna -61 hän päätti ostaa vanhemmilleen joululahjaksi levysoittimen ja vanhempansa tietäen, niin valitsi levyiksi vanhoja joululauluja ja hieman hengellistä musiikkia. Tuolloin levyt olivat vielä "savikiekkoja" eli paksuja ja painavia. Levyn etiketistä oli tarkistettava oikea kierrosluku eli 16, 33, 45 tai 78 ja sitten valitiin oikea pyörimisnopeus. Tuohon aikaan sähkölaitteita ei ollut maadoitettu, joten oli tyypillistä kiskoa sähkölaitteet ukonilmalla irti. Maija päätti yllätää vanhempansa, mutta pysäkiltä kotiin kävellessä tili vastaan sää. Maija ei ollut tahtonut paketoida lahjaa ja halusi kuunnella myös itse levyt. Kävelymatka kotiin bussipysäkiltä oli noin viisi kilometriä. Ensin tuli vain muutama hiutale, mutta pian alkoi pyryttää. Levysoittimen kannessa oli kaiutin ja sen edessä harva niiniritilä. Pelkäsi Maija sen turmeltuvan ja etsi nopeasti käsilaukusta nenäliinaa ritilän suojaksi. Kotio tultua hän huomasi vanhempien vielä olevan navetalla, joten viritii levysoittimen valmiiksi ja kun vanhemmat sisään astuivat niin laittoi levyn soimaan. Yllätys onnistui täydellisesti.

Maija teki sairaalassa kaksivuorotyötä ja asui asuntolassa. Eräänä päivänä nousi asuntolan portaita mies, joka muutti elämän. Olavi oli menossa tapaamaan tätiään, joka toimi eräällä osastolla osastonhoitajana. Miehille ja naisille oli omat asuntolat eikä niihin ollut asiaa kuin lyhyelle vierailulle meno ja siihenkin piti lupa kysyä. Reipas, hyväntuulinen ja huumorintajuinen mies jäi Maijan mieleen. Hitaasti tutustuttiin ja arvioitiin, että avioon voitaisiin mennä. Lopullinen niiti tuli sairaalan juhannusjuhlassa -62, jonka jälkeen Maijan kurssikaveri Toini tarjosi kahvit. Tosin siellä oli valvojia, ettei sopimattomuuksiin ryhdytty. Kihlat vaihdettin 10.10.1962, tilipäivän jälkeen ja vapaavuoron sovittua yhteen. Maija esitteli kyllä Olavin aiemmin vanhemmilleen ja Hilma tästä lausui: "Tämäkö on nyt se erikoistuminen".

Häitä juhlitiin 12.5.1963 ja vihkikaavasta totesi appiukko, että vähällä poika pääsit, kun lupasit vain myötä- ja vastamäessä, minä kun lupasin kuolemaan asti. Seuraavan vuoden lopulla syntyi tytön tyllerö, joka sai nimekseen Irene. Koliikkivauva, mutta kun vanha lastenlääkäri neuvoi antamaan imetyksen jälkeen kolme tippaa sitruunaa kielelle, helpotti vaiva. Maijan ja Olavin mielestä oli vinkeä näky, kun Irene alkuun irvisteli sirtuunalle, mutta jo viikon kuurin jälkeen työnsi kielen suusta ulos ja odotti helpottavia tippoja.

Vain puolitoista vuotta myöhemmin Irene sai siskon ja veljen, sillä Maija sai kaksoset. Riitta ja Tapani saivat jo alkuun sirtuuna tehosteen, joten heitä eivät mahan purut vaivanneet. Äityslomat olivat lyhyitä, joten oli tyypillistä, että kodeissa oli kotiapulainen. Hyvin toimivassa paikassa oli sama kotiapulainen vuosikausia. Vähän samanlaista, kuin Englannissa on tämä nanny perinne. Kotiapulainen asui perheessä ja huolehti lasten hoidon ja osan kotitöistä.

Maija ja Olavi tykkäsivät matkailla kotimaassa, joten 1968 osattiin teltta, johon mahtui koko perhe. Vuotta myöhemmin tehtiin itse etuteltta, jonka nuoriso risti syömäläksi. Enää ei tarvinnut syödä sateenvarjon alla. Olohuoneeseen oli pystytetty teltta, jonka narut olivat kiinni kaappitelevisiossa, kirjahyllyssä, nojatuolissa ja sohvassa. Olavi väsäsi autotallissa putkista rungon ja Maija ompeli keittiön pöydällä etuteltan.

1960- luvulla oli kaupungeissa palvelu, joka toi ruuan kodin oven taakse laatikossa. Rinteeseen tuossa sairaalan rakenuttamassa henkiökuntakerrostalossa asetettu kauppiaan toimesta postilaatikko, johon tilauskupongin sai jättää ja kauppias ne siltä haki. Riitta näki kauppiaan hakevan tilauslistat ja huikkasi perään: "Tuo minulle apselsiinia ja isille joulukaljaa, että minäkin saan." Kauppias ei kuitenkaan moista lisätilausta toimittanut, mutta kertoi sen Olaville, joka sanoi, että kyllä tuon olisi voinut täyttää.

Puhelimet yleistyivät ja niin ei tarvinnut Simon ja Hilman menna naapuriin soittamaan, sillä puhelimia oli aiemmin ollut vain suurissa taloissa. Vielä edellisellä vuosikymenellä ne olivat veivattavia, joilla sai yhteyden keskukseen, joka yhdisti sen toivottuun numeroon. Tarjoamme nyt vuoden 1968-1969 Suomen Puhelinteolisuus Oy:n tuotantoon, jonka Hilma ja Simo hankkivat.

Numerot olivat lyhyitä ja ne oli helppo muistaa. Nykyisin tuollaisella numeron veivaamiseen menee hetki ja ainoa väsyvä on yksi etusormi. Pian palamme 1970-luvulle.