Aiheittain

torstai 28. huhtikuuta 2011

Valiokuntia

Vaalit ovat tukevasti takana ja uutta eduskuntaa rakennetaan tiiviisti. Valtakirjat ovat tarkastettu ja puhemiehistö valittu. Valiokuntien edustajat ovat kasassa ja hallintovaliokunta sekä puolustusvaliokunta saivat oikeat miehet puikkoihinsa.   Hallintovaliokuntahan käsittelee mm. valtion alue- ja paikallishallintoa, alue- ja rakennepolitiikkaa, yleishallintoasioita, valtion henkilöstöpolitiikkaa, poliisi- ja pelastustointa, onnettomuustutkintaa, rajavartiolaitosta, ulkomaalaisasioita sekä kunta- ja kirkollisasioita. Puolustusvaliokunnan taas käsittelee puolustuspolitiikkaa, sotilaallista maanpuolustusta, kokonaismaanpuolustuksen yhteensovittamista, asevelvollisuutta, sotilaskoulutusta, vapaaehtoista maanpuolustustyötä, kansainvälistä puolustusmateriaaliyhteistyötä ja puolustustarvikkeiden vientivalvontaa, poikkeusolojen lainsäädäntöä sekä sotilaallista kriisinhallintaa ja rauhanturvatoimintaa puolustushallinnon osalta koskevat asiat.

Toivottavasti saisivat paljon aikaan, sillä maaseutu autioituu ja palvelut katoavat ja kaupunkien viimeisetkin vihreät alueet rakennetaan. Poliiseja kentällä on ihan liian vähän ja partiotavat alueet ovat vuosi vuodelta laajentuneet. Rikokset ovat raaistuneet, huumeita maahamme virtaa enemmän kuin Tsernobyl:n bekkerellejä koskaan. Hälytyskeskusjuttuhan meni ihan susille ja rajat vuotavat kuin seulat ja laiton ihmiskauppa rehottaa. Maahanmuuttajia, en tarkoita oikeasti töihin tulleita, on jo nyt liikaa. Sosiaalitukemme ei kestä tällaista elättimäärää. Monin paikoin he ovat gettoutuneet omiin ryhmiinsä, joissa ei suomenkielen sanaa sano kukaan ja eri ryhmien välille on jo puhjennut yhteenottoja, kuten muistamme Linnanmäen episodin.

Onnitteluni teille valinnastanne ja ohjenuoraksenne voisitte ottaa Merle Haggard:n laulun, joka olen suomentanut sinnepäin, mutta melodiaan sopien.

Miks emme vapauta maatamme tätä
Kipeimmin me sitä tarvitaan
Avut maailmalle vain vaihtoehto on
Tehkäämme ensin Suomen maa

Tiemme ja siltamme kaatuvat pian
Ken siunattu on, ken kirottu lie
Näitä tehneet ympäri maailman
mutt uudistetaan Suomen maa

Ken vuorilla on, ken käy laaksoissaan
Ken kaikkea johtaakaan
Armeijamme siunaa ja vapautemme myös
Ja vanhat levätä voi

Palanneet on miehet asemistaan
On vapaus kiinni varjoissaan
Maailmalta pois ja teille takaisin
Remontoidaan Suomen maa

Miks emme vapauta maatamme tätä
Kipeimmin me sitä tarvitaan
Valheeksi luulet, mutt totta se on
Matkoillain sen nähnyt oon

Sairas, sairaampi, sairaanhoito osa 2

Vuosien ajan on sairaanhoidon palveluita ajettu alas ja suuntaus yhä useammin avohoidon pariin. Hoitopaikkojen määrät ovat tasaisesti vähentyneet ja tämä näkyy. Vanhuksen on miltei mahdotonta saada pysyvää hoitopaikkaa, kun sitä tarvitaan. Tuntui pahalta lukea, että puolisoiden oli tehtävä pesäero eli eri osoitteet, jotta sairaampi puoliso saisi pysyvän hoitopaikan. Hoitopaikkojen määrää on vähennetty ja vanhusten määrä sen kun kasvaa. Kaikkia ei pystytä kotona hoitamaan. Erityisesti muistisairaiden määrä on viimevuosina lisääntynyt, kiitos pidentyneen elämän. Varsinkin heidän kotihoidossaan törmätään isoihin ongelmiin. Hoitavan puolison on oltava valmiustilassa 24 tuntia vuoden jokaisena päivänä, kun ei koskaan tiedä mitä hoidettava keksiin. Yöllä saatetaan lähteä etsimään kotia, työpaikkaa, vanhempia, tms. ja taasen on hoitavan jaksettava jakaa realiteettiterapiaa. Muut omaiset kummastelevat hoitavan omaisen väsymystä, kun hoidettavassahan ei ole mitään hoidettavaa, mutta he eivät näe kokonaisuutta ja muistihäiriöinen kokoaa itsensä vieraita varten ja näyttelee parastaan. Väkivaltaa esiintyy monessa muodossa muistihäiriöisillä ja usein se kohdistuu hoitavaan puolisoon, toki myös hoitohenkilökuntaan. Entäpä kaksi muistihäiriöistä yhdessä kotihoidossa. No se vähemmän muistihäiriöinen saattaa muistaa hoitaa sen enemmän muistihäiriöisen. Tulos onkin usein ikävä eli hän jää ilman hoitoa, ei ole kammattuja hiuksia, ajettua partaa, leikattuja kynsiä ja puhtaita vaatteita. Ravinnon saantikin on vähän niin ja näin, peruslääkkeistä nyt puhumattakaan.

Hammashoito kunnallisella puolella pystytään tarjoamaan ainoastaan lapsille ja erityisryhmille. Aikuisten hammashoito on siirtynyt yksityiselle puolelle. Aika näyttää miten tässä käy. Alkaa kyllä epäilyttämään, että tulevaisuudessa 40-vuotisjuhlassa yksi lahjavaihtoehto on tekohampaat. Nykyisin kun ei ole enää kutsukirjeitä. Vielä 80-luvun alkupuolella lähetettiin kutsu vuositarkastukseen. Moniko aikuinen muistaa hampaansa ennen kuin sitä alkaa särkeä tai paikka irtoaa. Usein käykin niin, että edellisestä hammastarkastuksesta on jo vuosia ja hammaspeikko tehnyt taikojaan ja juurihoito on edessä useampaakin hampaaseen.

Psykiatrisella puolella jonot ovat pitkät ja hoitopaikkojen alasajon seurauksena avohoidossa on moni, joka ei enää hallitse elämäänsä. Valitettavasti tämäkin on näyttänyt varjopuolensa henkirikostilastoissa, etenkin kun käytettyjen lääkkeiden rinnalle liitetään alkoholi. Varsinkin lasten ja nuorten hoitojonot ovat pitkät ja sen tulokset nähdään vasta vuosien päästä. Onko edessä laajempi ja muodoiltaan monimuotoisempi Reindeerspotting kuin Rovaniemellä.

Mihin katosi hyvin toiminut kunnallinen terveydenhuolto? 90-luvun alun lamaanko? Puhelimella sai ennen yhteyden, mutta tänä päivä linjan toisesta päästä ei löydy ketään. Ennen lääkäriin pääsi muutaman päivän sisällä ja nykyisin on hyvä, jos kahden viikon päästä löytyy aika. On jouduttu tekemään hoitotakuu, että operaatioon pääsee puolessa vuodessa, vuosien jonottamisen sijaan. On terveyskeskuksen vuosimaksua, poliklinikkamaksua, todistusmaksu ja jopa päivystysmaksu. Mihin katosi ilmainen kunnallinen terveydenhoito?

Hoitopaikkoja tarvitaan lisää. Tiedän, että on vanhuksia, jotka haluavat asua kotonaan viimeiseen saakka ja se heille suotakoon, mutta on myös heitä, jotka sinne ei sairastumisen jälkeen halua suin surminkaan ja on heidän oikeus saada asiallinen, turvallinen hoitopaikka. Kotihoidossa tarvitaan myös lisää väkeä, niin sairaanhoidollista kuin kodinhoidollista, jotta kotihoito on turvallista ja laiminlyönneiltä vältyttäisiin. Ketään ei saa uuvuttaa taakkansa alle, ei myöskään omaishoitajaa. On epäinhimillistä noudattaa biblian ohjetta: ”Joka on ristinsä valinnut, se ristinsä kantakoot”. Ihminenhän on oikeustoimikelpoinen niin kauan, kunnes se lääketieteellisin ja juridisin keinoin osoitetaan. Jos henkilö ei enää hallitse elämäänsä ja aiheuttaa haittaa tai vaaraa ympäristölleen, on silloin pystyttävä järjestämään valvottu hoitopaikka. Miksi yksityisellä puolella hammashoitoon ei ole kutsujärjestelmää vuositarkastuksiin? Vai vaihtavatko aikuiset paikasta toiseen, jolloin pysyvää hoitosuhdetta ei muodostu?

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Sairas, sairaampi, sairaanhoito osa 1

On ollut ikävä lukea päivän lehtiä, sillä lähes päivittäin ovat otsikoissa ja yleisönosastokirjoituksessa sairaanhoitopalvelut sekä julkisella- että yksityisellä sektorilla.  Kotihoidossa olevat jäävät vaille kotisairaanhoidon ja/tai kotipalvelun palveluja. Vanhus joutui tekemään peräeron puolisoonsa, kun ei jaksanut hoitaa eikä uskaltanut ottaa enää hoitovastuuta ja sairas puoliso ei saanut pysyvää hoitopaikkaa, vaan kierrätettiin ensiavun, osaston ja kodin väliä. Keskenmenon kokenutta pompotettiin neuvolan ja ensiavun väliä. Sydänkohtauksen saanut jäi vaille ambulanssia ja menehtyi. Elävä päätyi ruumishuoneelle. Hoitajia on liian vähän. Vanhus katosi kotoaan. Hoitaja surmasi hoidettaviaan.

Mikä mättää sairaanhoidossa? Siteeratakseni komisario Palmu elokuvaa, jossa mainittiin poliisin toiminnasta sanoin: ”Onko sen johto liian vanhaa ja väsynyttä vai liian nuorta ja kokematonta”. Päteekö tämä myös sairaanhoitoon?

Olen seurannut läheisesti oman ympäristöni lasareettien toimintaa ja joutunut hämmästymään montaa asiaa. Ensinnäkin sitä, ettei suorittavan tason hoitohenkilökuntaa ole juurikaan lisätty, mutta johtajien pestejä on perustettu senkin edestä. Tuleeko sairaaloissa esille sama ilmiö, joka tapahtui kotipitäjäni teknisellä puolella eli 80-luvun alussa oli neljä työnjohtajaa ja kullakin 100 alaista. Tultaessa 90-luvun lopulle, oli edelleen neljä työnjohtajaa ja kullakin neljä alaista. Sairaaloissa pitäisi nimenomaan lisätä suorittavaa työvoimaa, sillä ihmiset elävät nykyään pidempään ja ovat täten monisairaita ja tarvitsevat siten huomattavasti enemmän apua. Sama pätee myös kotihoidossa oleviin.

Toiseksi sitä, että miksi vanhukselle ei löydy pysyvää hoitopaikkaa, kun sitä tarvitaan. Luvattoman usein kuulee puhuttavan iäkkään omahoitajan uupumisesta ja useasti onkin käynyt niin, että tarvitaan kaksi hoitopaikkaa yhden sijasta. Uupuminen on pahimmillaan johtanut jopa kohtalokkaisiin seurauksiin. Eikö olisi kaikkien osalta järkevää jos kierrätys eri toimipisteiden välillä alkaa olla loputonta rallia, niin kierrätykselle asetettaisiin rajat, kuinka monta kertaa sitä saisi olla ja kuinka tiheästi sitä saisi esiintyä? Tämäkin on nähty, että kierrätysralli on edennyt jo siihen vaiheeseen, että 2 päivää kotona ja 2 viikkoa osastolla, neljä vuotta ja vasta sitten aukeni pysyvä hoitopaikka. Tällainen ralli sitoo usean hoitoa tarjoavan tahon aikaa varsinaiselta hoitotyöltä.

Kolmanneksi sitä, että miksi pompotellaan toimipisteiden välillä. Yleisin taitaa olla lääkärin vastaanoton ja fysioterapian väli. Lääkäri lähettää fysioterapiaan ja fysioterapia takaisin lääkärille, kun toteaa, ettei fysioterapeuttisin keinoin ongelmaa ratkota.

Neljänneksi sitä omalääkärijärjestelmän toimivuutta. Toki lääkärit ovat lomansa ansainneet, mutta kuten kävi itselleni eli minulla oli omalääkäri, mutta en nähnyt häntä kolmeen vuoteen, mutta kaikki hänen sijaisensa kyllä. Samanlaista olen kuullut useasta suusta. Kun lääkäri vaihtuu toistuvasti, joutuu uudelle lääkärille kertomaan kaikki alusta asti ja siihen se vastaanottoaika sitten tuhraantui. Reseptin uusinta jäi, kuten seurantaverikokeetkin. Katsoisin, että moinen lisää myös virheiden määrää.

Viidenneksi lääkärien erilaista asennetta sairauksiin ja sitä, ettei tunnisteta sairautta. Yhden lääkärin mielestä tila on olemassa ja toisen mielestä se on harmiton tai ei edes havaitse sitä. Mikä on johtanut tällaiseen ajatusmalliin? Onko niin, että toisen ammattitaito on korkeammalla asteella kuin toisen? On toki totta, ettei kaikki ole vakavaa ja kaikkea ei voida edes hoitaa, mutta silti se pitäisi ottaa vakavasti, eikä vähätellä. Onko käynyt niin, että lääkärin ammattitaito on eriytynyt liian pitkälle eikä siten tunnista sairautta, joka kuuluu toisen erikoisalan piikkiin. Tällainenkin on käynyt eli kirurgiselta puolelta kotiutettiin ja kotona todettiin, ettei kunnossa olla ja ensiavun kautta sisätautipuolelle, kun kirurgisella puolella ei tunnistettu sydänoireita.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Fonetiikkaa ja kielioppia

Jo edellinen kirjoitukseni koski kieliä, joten tämä on luonteva jatko sille. Meidän kotikulmillemme on virrannut viimevuosina suuri määrä ihmisiä, joiden kotikieli on ihan jotain muuta, kuin meidän kansalliset kielemme ovat. Törmäämme usein heihin ja osalla suomenkielen puheen ymmärtäminen käy ajoittain maratoniin verrattavaan suoritukseen. Miksi heille ei opeteta sujuvaa suomen- ja/tai ruotsin kieltä? Kuka vastaa opetuksesta? Mikä on vikana, kun suomen- tai ruotsinkielen taito jää verrattain vajavaiseksi? En toki edellytä, että he oppisivat täydellisesti luopumaan oman kielensä aksentista tai kielestään. Mutta, kait siitä suomenkielestä saisi rakennettua edes jotenkuten ymmärrettävää.

Aloittakaamme siis A:sta. Verrattuna ruotsinkieleen on suomenkieli hankalampi. Miksikö? Suomenkieli poikkeaa useista kielistä radikaalisti. Kirjoitusasu ja lausuminen ovat sanoilla sama, poikkeuksena ng-äänne eli sana sanotaan niin kuin se kirjoitettu on. Sanan paino on ensimmäisellä tavulla, kun se useissa muissa kielissä on sanan lopussa. Sijamuodot sijaitsevat sanan lopussa, eikä sanoilla ole feminiiniä tai maskuliini muotoja. Kaksi vokaalia kirjoitetaan ja lausutaan myös kahtena, eikä meillä ole vokaaleille painopisteitä, kuten useissa muissa kielissä on. Näppäimistön merkit ´ ja ` eivät kuulu kirjoitusasuumme. Erästä tuttua hollantilaista, siteeratakseni kielemme yksi ongelma on se, että sama sana tarkoittaa ihan eri asiaa. Esimerkkinä hän käytti sanaa kieli, suussa on kieli, kengässä on kieli, kitarassa on kielet ja sinä yrität puhua mahdotonta kieltä. Toisena ongelmana ovat yhdyssanat, kuten hän sanoi. ”Ymmärrän hyvin mitä tarkoittaa suihku ja mitä tarkoittaa kone, mutta mikä on suihkukone”. Vaikea on siis suomenkieli. Nielemme siis kielemme.

Herää monta kysymystä.

Opetetaanko maahan tulijoille suomenkieltä, kuten kansalaiskoulussani muinoinen suomenkielen lehtori opetti? Adessiivi, ablatiivi, allatiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi ja litania oli osattava ulkoa taivutusmuotoineen opettajan esittämän sanan mukaan. Jos opetus on tällaista, niin en enää yhtään ihmettele, miksi he eivät opi suomenkieltä. Kerrotaanko heille edes suomenkielen monimutkaisuudesta, verrattuna muihin kieliin?

Vai onko heillä edes halua opetella uutta kieltä, kun maassamme he saavat ilmaisen tulkkipalvelun. Muistuu mieleeni eräs henkilö, jonka suomenkielen taito rajoittui sanoihin; kiitos, kiitos ja omalla kielellä toisto. Tänään opittu uusi sana ei ollut huomenna enää muistissa. Hän ei vieläkään osaa muuta kuin tuon kiitos, kiitos ja sen toisinto. Hän on asunut Suomessa kolme vuotta. Onko helpompaa gettoutua omien joukkoon, jolloin ei kotoisia kieliä tarvita.

On myös kumma juttu, kun yksi kolme kuukautta Suomessa ollut henkilö puhuu ng-äännettä lukuun ottamatta sujuvaa suomenkieltä ja toinen ei sano sanaakaan kymmenen vuoden asumisen jälkeen.

Saako oppia? Estetäänkö suomen- ja ruotsinkielen opiskelu, ettei pääse osallistumaan uuden yhteiskunnan elämään. Näitäkin on nähty edellisessä elämässä, ikävä kyllä.

Käsitteiden merkitys, opetetaanko niitä? Ruuhkan merkitys Suomessa on ihan eri luokkaa kuin muissa maissa ja varsinkin isommissa kaupungeissa kuin Helsinki. Entäpäs termi saksankielessä ilmaistava Schneechaos, Saksassa puolisenttiä lunta moottoritiellä on katastrofi ja meillä (sisä- ja pohjoissuomessa) on hieman haittaavaa, jos lunta on tiellä neljännes metriä, mutta ei se mikään kaaos ole.

Ja sitten mennään fonetiikkaan. Sisältyykö se kieliopetukseen? Onko se aa, ei vai ai? Miksi kielien opetuksessa ei käytetä fonetiikkaa eli puheoppia. Kaikkien kielien opetuksessa olisi tärkeää fonetiikan opettaminen, jolloin sanan rakenne on paremmin hahmotettavissa. Annan nyt esimerkin, kun ei ole käytetty fonetiikkaa. Selvitä seuraava: seetuleanpjujutehakhatju.
Voitte varmaan arvata, että joudun kysymään, että siis minne. Hän kaivoi kohteen kommunikaattorista ja jupisi ”Why nobody else understand me when I speak the finis” Miksiköhän?

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Pakkoruotsia

Hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa, Suomessa, eri lähteissä käyty kielikeskustelu. Puhutaan pakkoruotsista, suositeltavaksi, toiseksi, vaihtoehdoksi on esitetty Moskovaa. Toisaalla on myös vilahtanut, että virkamiesten olisi osattava myös muutkin maailman kielet, Lontoon lisäksi. Näkyykö keskusten takana J. V. Snellmanin tokaisu: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia”.

Minulle ei koskaan ole opetettu Tukholmaa, sillä se ei kuulunut kansalaiskoulun opetusohjelmaan, joten olen sitä vanhemmiten opetellut, lähinnä TV-ohjelmien kautta. Ohjelmien kautta siksi, että säännöllisen epäsäännöllistä työtä tekevänä on kurssien käyminen mahdotonta. Kuitenkin sukuperinteisiin ko. kieli kuuluu, vaikka osa porukasta suomensikin sukunimensä. Tuon toisen puoliskon takaa löytyy myös em. kielikansaan kuuluvia. Hieman harmittaa, sillä nuorena oppiminen olisi ollut helpompaa tai kuten vanhakansa sanoo ”Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa”.

Kielikeskustelussa on kahtiajako, joka näkyy myös lainsäädännössä. Perustuslain mukaan Suomen kansalliskielet ovat suomenkieli och svenska språk. Juu ja sitten tuolla pohjoiskalotissa sámegiella. Näillä virallisilla kielillä on jokaisen suomalaisen saatava julkishallinnon palvelut. Viranhaltijoilta edellytetään usein hyvän suomen- ja/tai ruotsinkielen hallintaa. Erilaisissa asetuksessa on kuitenkin maassa asuvan saatava julkiset palvelut myös omalla kielellään. Näiden, kansallisten kielien ulkopuolisten haltioiden on tarvittaessa saatava ilmainen tulkkipalvelu. Jos puhut maamme virallisia kieliä ja vastassa on virkamies, joka ”puhu hjyva sumi”, et ole maan virallisena kansalaisena oikeutettu ilmaiseen tulkkipalveluun, vaikka et ymmärtäisi virkamiehen puheesta sen enempää kuin sika satelliitista. Myös Ahvenanmaalla on oikeus saada julkishallinnon palvelut suomenkielellä, mutta enpä ole kenenkään kuullut siinä onnistuneen, vaikka maakuntalaissa näin edellytetään. Olisiko pakkosuomi siis paikallaan? No, se siitä tasa-arvosta.

Siispä, palatakseni, pakkoruotsiin. Miksi siitä on tullut pakko? Olisiko syynä se, että toisen kotimaisen kielemme opetus aloitetaan vasta yläasteella, jolloin lasten mielipide kouluun ja sen antamiin opetuksiin muuttuu negatiivisiksi ja epäileviksi. Kun heitä kuuntelee ja muistaa myös itsensä ammoin, niin kuuluu usein sana miksi. Miksi matematiikkaa, eikö Einstein jo nuo ratkaissut ja miksi äidinkieltä, olen sitä käyttänyt jo koko ikäni ja osaan sen varmasti, mitä mä teen kemialla/fysiikalla/tms.

Lontoon kielen opetus meillä aloitetaan kolmannelta luokalta, jolloin lapsi on vielä innokas oppimaan uutta ja koulunkäynti on vielä uutta, innostavaa. Itsekin muistan ensimmäisen tunnin; ”My name is Kitty”, silloinhan oma nimi käännettiin lähinnä englanninkielistä vastinetta olevaksi. Oli hienoa osata erottaa eri sanat ”is this pencil blue” ja kynä pahus kun oli red, jota opettaja käytti sittemmin kokeiden yhteydessä ahkerasti. Miksi siis toista kotimaistamme ei aloiteta aiemmin? Miksi sen opetus pitää aloittaa vasta murkkuiässä, jolloin kapinoidaan kaikkea ja kaikkia vastaan? Miksi ruotsinkielen opetusta ei aloiteta aiemmin, kielikylpyinä jo eskarissa tai päiväkodissa, onhan meillä englanninkieliset päiväkodit sun muuta? Miksi vanhemmat eivät hanakammin opeta lapsilleen kahta kotimaista kieltämme? Siksikö, että se on jo ollut heillekin pakkopullaa. Miksi lapsen kanssa ei yhdessä opetella sanoja ja lyhyitä lauseita yhdessä? Ei lamppu ja lampa tai kukka ja blomma niin kaukana toisistaan ole.

Mitä hyötyä on pienten kielien opiskelusta? Yhteiskuntien muutosten takia, yhä useampi kansa pitää kiinni omasta kielestään. Oletko käynyt Ranskassa? Oletko käyttänyt vain englantia? Saitko sitä mitä tilasit tai sait vastaasi ylpeän mulkaisun? Oletko mahdollisesti käyttänyt, sisään astuessasi, tervehdyssanaa ”bonjour”? Jos olet, olet varmaan huomannut, että saat parempaa palvelua, myös englanniksi, kunhan olet muistanut kertoa, ettei ranskankielentaito ole avainasemassa kieliarsenaalissasi. Jos samassa maassa käytitkin termiä ”guten Tag”, et todennäköisesti saanut muuta, kuin hiljaisuuden ja ylenkatsetta. Guten Tag on kuitenkin käypänen tervehdys Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä. Kun reissaat, odotatko pienen, paikallisen huoltamon myyjän osaavan muuta, kuin oman kielensä. Tervehdys hänen omalla kielellään usein avaa lukon käyttää englanninkieltä, edes vajavaisesti tai murteellisesti.

Itse työskentelen kuljettajana henkilöliikenteessä ja hyvin usein kyytiin nousee matkaaja, jonka äidinkieli on jokin muu kuin omani. Yllättävän usein, he kysyvät, miten tervehditään suomeksi. Lentokentältä hotelliin opetan tällöin matkaajille lyhyen oppimäärän mukaisesti tervehdyssanoja. Kerran paluukyydin alkaessa oli hauska kuulla ”humeneta”. Älä naura, se oli yritys hyvä kymmenen. Moni on myös ilahtunut, että osaan tervehtiä muutoinkin kuin englanniksi.

Jaaha, mitens olis potatismos med en köttbuller tahi bratwust mit kartoffel. S’il vous plaît.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Niin maailma muuttuu Eskoseni

 Vietämme juuri parhaillaan kristikunnan suurta juhlaa eli pääsiäistä. Tänään on ensimmäinen pääsiäispäivä ja meillä sattumalta vapaata. Lankalauantaina emme polttaneet pääsiäiskokkoa, vaan sen sijaan tulet viriteltiin kiukaan alle. Trulleilta taisimme saunan jälkeen näyttää punaisin poskin ja letti pyyhkeen jäljiltä hyvin sekaisena. Perisuomalaisittain, saunan yhteyteen kuuluvasti, nautimme olutta ja makkaraa. Luonnollisesti, seuraavana päivänä tarvitaan helppoa ateriaa, koska kumpikaan ei jaksa kokata.  

Kortteliimme on vanhan kioskin tiloihin tullut kebab-paikka, jonne tehty ristiretki osoittautui hukka reissuksi. Olivat pojat panneet pääsiäisen kunniaksi putiikin kiinni. Pahus, joutui sittenkin kokkaamaan ja olo oli kuin 70-luvulla, jolloin kiirastorstaina ja jouluaattona ei mikään ollut avoinna klo 12 jälkeen, vaan pysyttiin kotona. 

Miksi hämmästyin, no siksi, että takavuosina kotipaikkakunnalleni syntyi kebab-paikka varsin elitistiselle alueelle ja taisi olla peräti ensimmäinen laatuaan. Hyvän palvelun takia paikasta tuli osakemummojen suosikkipaikka ja myös siksi, että siellä keitettiin suomalaiseen makuun sopivaa kahvia. Toimintaa laajennettiin ja perheen pojat alkoivat pitää vastaavanlaista paikkaa toisella puolen kotikylääni, vanhassa kioskissa. Pari vuotta sitten, pojat pisti kioskin kiinni ramadanin vuoksi ja tästäkös isukki jyrisi ja kioski aukeni vielä samana päivänä.  

Maailma on siis muuttunut ja paljon. Kioski on nyt auki ramadanin aikana, mutta ei kristillisenä pääsiäisenä. Päivänä, jolloin pasha, suklaamunat ja mämmi tunkee jo korvista ulos ja kansa kaipaa vaihtelua jääkaapin sisältöön ja kokkausinto pahasti pakkasen puolella. Kummastuttaa hieman liikeidea, saattaisivat pojat tahkota hyvän tilin tällaisena päivänä, kun kaupat ovat kiinni ja jääkaapissa lammaspaistin räänteet, mämmilooran loput ja sille varattu kerma, joka on hyvää vauhtia saamassa jo ihan uusia elämänmuotoja, vakuuttavasti saenneena purkin pohjalle, joka ei tule ulos kuin rälläkällä