Suomi 100 vuotta osa XI

Vietämme vappua, joka mielletään opiskelijoiden ja työläisten juhlaksi. Ennen vanhaan tätä vietettiin kesän koittamiseksi ja toukotöiden aloittamiseksi. Huomenna ovat puhujalavoilla useat poliittiset päättäjät, jotka ovat jo kauan aikaa sitten unohtaneet työläiset eli tavallinen farssi ympäripyöreitä sanoja. Täten en aihetta enempää käsittele.

Edellisessä jaksossa käsiteltiin sotaa, joten on luontaista jatkaa räjähteillä. Maamme suurin rauhanajan onnettomuus tapahtui Lapualla 41 vuotta, seitsemäntoista päivää ja noin viisi tuntia sitten.
Aamu oli alkanut tavanomaisesti ja Eila mennyt työpaikalleen patruunatehtaalle kello seitsemäksi. Hän oli pakkaaja. Tehdas oli vanha ja salit avaria ja korkeita. Suurista ikkunoista pääsi valoa saleihin.
Eila aloitti työt yhdessä toverinsa kanssa ja keskustelivat viikonlopun tansseista, joissa ystävykset olivat poikaystäviensa kanssa pyörähdelleet. Naisten nauru kiiri salissa ja monet tiesivät, että pian saatettaisiin häitä viettää, ehkäpä tuplaten.

Töitä oli tehty vajaa kolme varttia, kun kuului korvia huumaava räjähdys. Eila ja ystävänsä lensivät eri suuntiin sen voimasta ja Eila tunsi tiilien putoilevan päälleen ja hirvittävän kivun. Silmissä musteni, mutta hän kuuli huutoa ja itkua. Hän oli liian lamaantunut edes itkeäkseen. Hämärään mieleen nousi sanat: "Tämä paikka vielä kerran räjähtää, on sen verran paljon ruutipölyä paikoissa."

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Eila kaivettiin romun seasta esiin. Vammat sidottiin ja nopeasti paareille ja sairaalaan. Eila yritti kysyä ystävättärestään, mutta pölyn vuoksi oli puhe vain heikkoa kähinää. Lääkäri tutki vammat ja hänet kiidätettiin leikkaussaliin, jossa nukutus takasi näyttömän unen. Eila pidettiin lääkittynä.

Seuraavana päivänä hän heräili, mutta oli tokkurainen. Yhden asian hän kuitenkin tajusi. Vasenta kättä ei ollut ja olkapäässä oli paksu sidos. Tällöin vierähti kyyneleet. Kierrolle tullut lääkäri totesi: "Olisi voinut käydä pahemminkin."

Seuraavina päivinä paljastui Eilalle koko kauhea totuus. Neljäkymmentä työntekijää oli kuollut ja heidän joukossaan hänen ystävätärensä. Ei enää tulisi iloisia viikonlopputansseja. Loukkaantuneta oli kuusikymmentä ja monet pahemmin kuin Eila.

Tätinsä avustamana pääsi Eila osallistumaan hautajaisiin ja sanomaan jäähyväiset ystävälleen, sen verran oli tohtori myöntänyt poissaoloa sairaalasta. Surullisena katsoi mummoonsa nojaavaa sisarusta. Hän tajusi, että kokoonpanon nuoripari oli kuollut ja nuo kaksi lasta jääneet täysorvoiksi. Hän ei jaksanut kuunnella virallisia surunvalitteluja, sillä mieli oli nyt liian turta. Tätinsä saattamana vei hän seppeleen ystävänsä arkun viereen. Tädilleen hän kuiskasi hiljaa: "Lähdetään takaisin sairaalaan, sillä kipu yltyy kovin tässä tuulessa."

Ei tullut Eilalle häitä. Hän oli tavannut poikaystäväänsä vasta muutaman viikon ja nuorukaiselle oli järkytys nähdä tyttöystävänsä yksikätisenä ja päätti suhteen. Tästä ei Eila koskaan toipunut ja muisteli työpaikkaansa suurella katkeruudella, joka oli luvannut niin paljon, mutta vienyt kuitenkin kaiken, mitä toivoa saattoi.

                                                            ****************

Saagasta huolimatta toivotan kaikille lukijoille hauskaa vappua, vaikka ulkona avautuva näkymä sopisi paremmin ihan toisenlaiseen aattoon.

Suomi 100 vuotta osa X

Tänään tuli kuluneet 75 vuotta Lapin sodan päättymisestä ja vietämme Veteraanipäivää, joten siirrymme synkkiin vuosiin. Kuudessa vuodessa maassamme käytiin kolme eri sotaa ja samaan aikaan Europassa oli menossa toinen maailmansota.

Kertomuksia rintamalta on vähän, sillä sodin kotiutui vaiteliaita miehiä. Osa palasi kotiin mielenterveys järkkyneenä. Kirjeitä rintamalta kotiin kirjoitettiin, mutta sensuurin vuoksi siinä ei saanut olla mitään sotaan liittyvää. Lomilla kävijät olivat vaitonaisia tapahtumista. Vanhemmiten miehet hieman keskustelivat, mutta vain keskenään.

Simo taisteli  sekä talvisodassa että jatkosodassa. Veljensä Juho oli jo sen verran vanha, että kelpasi huotojoukkoihin talvisodassa. Tilalta jouduttiin luovuttamaan myös hevonen armeijan käyttöön. Simo kertoi lapsen lapsilleen hieman tuosta ajasta, mutta ne olivat tiedoiltaan niukkoja. Simo naureskeli sitä, että kaverit tulivat mieluummin hänen kamferipullolle, kuin kavereiden pullolle, sillä Simo kertoi aina pyytävänsä kamferispriitä eikä kamferin tippoja. Ohjeellisena hän kertoi, että mitä tahansa ulkona joudut voitelemaan, niin käytä aseöljyä, sillä se on yhtä hienojakoista kuin ompelukone öljy, mutta kestää pakkasta 52 ° C asti, mutta hyhmetty astetta kylmempänä. Tätä voitaisiin pitää kokemuksen syvänä rintaäänenä, sillä tunnetusti sotatalvet olivat erittäin kylmiä.

Kun linjaan ei ruokaa tullut, niin Simo joukkuetovereineen päätti heittää panoksen järveen, jotta saisivat kalaa ja kun perunoita hieman oli, niin kalaisan keiton saivat. Simo lupasi toimia vahtivuoron tornissa kaverilleen, jotta tämä ehtisi kenttäpostiin kirjeen kirjoittamaan. Kaveri nousi sitten Simon jälkeen torniin ja vain puolituntia myöhemmin sai torni osuman ja kirje jäi kaverin viimeiseksi. Simo sai myös korpin natsat urheudestaan. Hän toimi tykistössä ja eräänä päivänä tulitus oli ankaraa. Tykki, jolla Simo toimi suuntaajana, sai kranaatinsirpaleita osakseen ja suuntimakoneisto meni epäkuntoon. Simo päätti, että muutama ammus kyllä vielä lähtee ja viimeiset ammukset suunnattin vasaran iskuin. Livohkaan oli lopulta lähdettävä, sillä vastapuolen ammus osui tykin kaulukseen ja halkaisi piipun. Tämä tykki löytyy Suomenlinnasta ja sen tunnistaa helposti, sillä vasemmalla on kauluksessa ammuksen jättämä jälki.

Sotilasta jäi kotiin palaamatta kaatuneina yli 95 000. Suurin osa saatiin tuotua kotipitäjän kirkkomaahan, mutta moni katosi täysin. Näin kävi Helmille, joka ei koskaan saanut haudata puolisoaan. Aikalaiset kertoivat, että Helmin mies toimi ruokakuljettajana rintamalle. Eräänä kauniina kesäpäivänä, osui hänen reitilleen kanaattitulitus. Miehestä, hevosesta ja kärryistä ei jäänyt jäljelle mitään. Tunnistus tapahtui tunnuslaatan ja tonkan kilpinumeron mukaan. Monessa perheessä oli tuttua, että pastori kävi useamman kerran kertomassa, että läheinen on kaatunut.

Kun miehet olivat rintamalla, niin naiset ja lapset hoisivat tilan sekä toimivat teollisuudessa. Monen tilan tuotto jäi heikoksi, sillä parhaat hevoset olivat puolustusvoimien käytössä ja tiloilla oli hevoset, joko liian vanhoja tai liian nuori työhön. Ruuasta ja vaatteista piti säästellä ja pulaa oli ylipäätään kaikesta. Tästä juontui myöhemmin riitaa, joissa kaupunkilaiset arvostelivat maalaisia, joilla oli yllin kyllin kaikkea ja maalaiset kaupunkilaisia, jotka hyväksikäyttivät maatilojen tuotteita, tekemättä itse mitään sen eteen. Kortilla olivat kaikki elintarvikkeet, mutta musta pörssi kukoisti ja sukulaisille lähetettiin sitä sun tätä ja vaihdossa saatiin kankaita.

Jatkosotaan tuli komennus kiireellä, joten Simokin lähti omissa siviilivaatteissa. Varuskunnassa ne pakattiin arkkuihin. Kun sota oli loppu ja varusteet piti luovuttaman, niin arkkujen aukaisu paljasti kauheuden. Sotilaiden siviilivaatteet olivat paksun homeen peitossa. Ei auttanut muuta kuin palata kotiin sotilaspuvussa ja vaihtaa vaatteet kotona ja toimittaa sotilaspuku lähimpään esikuntaan. Vaatteista saatu korvaus riitti Simolla vain päällystakin ostoon.

Siirtoväkeä piti sotien jälkeen asuttaa yli neljästaa tuhatta. Alku oli vaikeaa ja riitaisaa. Rosvoiksi heitä haukuttiin, kun omasta tilasta piti lohkaista ala tuntemattomille. Kielikin oli outo ja tavat perin juurin erikoiset. Luterilaiset kävivät ortodoksien kimppuun, siirtoväelle tarjottiin myös asumiskevottomia taloja, kuten eräs aikalainen kertoi, että pirtin ja kamarin välistä pystyi antamaan käsipäivää tulijalle ja vesi jäätyi ämpärissä uunin vieressä. Moni heistä myös valitti, kuinka kaikki jäi ja tästä eräs ilkeä isäntä kysyi yhdeltä rouvalta, että mistä sinulta jäi Karjalaan. Rouva antoi topakan vastauksen: "Miult ei jääny mittää, mie toin mettäst jäniksetki." Aikailaiset kertoivat, että rouva oli patjapussista tehnyt repun siten, että toiseen kulmaan oli sidottu lapsen pallo ja toiseen leikkijänis. Täten hän sai siitä tukevan repun, johon sulloa vaatteet. Eräs rouva oli sijoitettu ruotsinkieliselle alueelle ja hevoselle piti saada liekaköysi. Hän yritti saada myyjätärtä ymmärtämään, mutta joko hän ei halunnut puhua Suomea tai sitten ei osannut, joten köysi meinasi jäädä saamatta. Rouva meinasi lähteä pois kaupasta, kun huomasi varaston oven pielessä köysikiepin. Hän mittasi siitä tarvitsemansa määrän ja käsin näytti myyjättärelle, että katkaise tuosta. No köysi sitten saatiin ja myyjätär kirjoitti summan paperilapulle ja rouva maksoi.

Vihamielisyydet päättyivät pian, sillä rauhanteon jälkeen selvisi suuret sotakorvaukset. Yhteistuumin lähdettiin puurtamaan, jotta maksut saataisiin suoritettua. Tämä koettiin uutena itsenäsyytenä ja sitä seurasi voimakas teollistuminen.

Pettynyt pastoritar

Oli todella hilpeää luettavaa pastoritar Marjaana Toiviaisen nassukirjapäivitystä otsikolla Mitä on rasismi Suomessa. Ensinnäkin otsikko oli kirjoitettu isoin kirjaimin, joka nettietiketissä tulkitaan huutamiseksi. Täten voitaneen todeta, että Marjaana on vetänyt pussillisen herneitä nenään. Lisäksi hän ilmoittaa muuttavansa Tansaniaan, joka hänelle taitaa paremmin sopia, kuin kylmä pohjolamme, jossa ihmiset taitavat lämmetä hetkeksi juhannuskokon äärellä. Toki sillä edellytyksellä, että kaatosateessa sen saa syttymään.

Marjaana tyttönen on ollut kovasti maahantunkeutujien puolella ja näissä toimissa ryhtynyt viranomaisia kohtaan kapinoimaan, kuten kunnollisen anarkistin tuleekin tehdä. Taisipa organisoida Helsingin torille mekastusteltan, jotta jokainen nyt tajuaisi, kuinka hän yrittää auttaa erivärisiä ystäviään. Ainoa vaan on se, että nämä eriväriset ystävät kustantavat valtiolle (lue: veronmaksajille) yli miljardin tänäkin vuonna. Varsinkin kun tiedämme, että näistä erivärisistä ystävistä ei juuri tule veronmaksajia, niin kustannukset ovat vuosi vuodelta suurempia. Tätä Marjaana ei pysty ymmärtämään, sillä hänen mantrassa on vain eriväristen ystävien kokemat kauhut, joista suurin osa on satua ja tarinaa.

Sitten suora lainaus: "En voi asua tässä maassa enää. Muutan pois ensi kuussa. Tässä maassa ei enää voi elää. Terveiset hallitukselle: voititte." Eihän tähän voi muuta todeta, kuin sen, että jos ei viihdy, niin ei täällä pakolla tarvitse olla. Sinivalkoiset siivet kyllä kiikuttaa parempiin paikkoihin. Tosin Tansaniaa ei oikein parempana voi pitää, mutta makunsa kullakin. Ja onhan Tansaniassa kristitylle papille duunia (jos naisen siihen duuniin hyväksyvät), sillä 30 % väestöstä on kristittyjä. Työsarkaa on, sillä yli kolmekymmentä prosenttia uskoo paikallisiin jumaliin.

Lisää lainaten: "Yksi Toiviaisen ystävistä muistuttaa, että ihmisoikeudet mukaan lukien vähemmistöjen oikeudet ja sanavapaus ovat Tansaniassa "valitettavasti tällä hetkellä vähän niin ja näin"." ja Marjaana vastaa: "Tiedän. Mutta Tansanialta en ole odottanut tällä vuosikymmenellä vielä homojen oikeuksia tai ihmisoikeuksia. Suomelta odotin". Vastaus sai minussa aikaan perisuomalaisen eläimen eli leppäkertun pahimman vihollisen. On siis erikseen homojen oikeudet ja ihmisoikeudet, joten homo ei ole ihminen, paitsi latinassa.

Kun on katsellut Marjaanan aktiviteettiä maahantunkeutujien eteen, niin hetkeksi tuli mieleen, että jos hän olisi tuon tarmonsa suunnannut maamme vanhusten, lapsien ja köyhien eteen, niin saavutukset olisivat olleet mahtavat. Tosin tässä kohtaa mieleeni hiipi Epäilyksen Piru (joka päivystää, armollisen blogistin, Yrjöperskeleen sivuilla) ja tällä kertaa sain hyvin hellän huomautuksen, että hän ei olisi voinut tehdä sitä, sillä eriväriset ystävät ovat heikoimmassa asemassa, sillä heillä ei ole kotia, ei maata, ei ystäviä ja ruokakin on kehnoa heidän herkälle vatsalleen ja virikkeitä ei tarjota. Täten Marjaana ei olisi voinut suunnata voima varojaan muuhun toimintaan.

No, joka tapauksessa onnea ja menestystä, vaikka en hänenlaistaan jää kaipaamaan.

Hylky ja palautus

Viime viikon tapahtumat ovat puhuttaneet laajasti, sillä "turvapaikan" hakijoiden hakemusten hylkäyksistä ja palautuksista taikaisin kotimaihinsa on noussut melkoinen mekkala ja mielenosoitusten aalto.

Maahamme on saapunut runsaasti väkeä Afrikan ja Vähä-Aasian alueilta. Kuin yhteisestä suusta, he kertovat vainosta, väkivallasta, kidutuksesta, murhista, jne. Olen pitkään miettinyt, että miksi juuri nyt, sillä em. alueilla ei rauhan vuosia ole ollut, kuin paikallisissa legendoissa. Jotkut tuntuvat uskovan tarinat, mutta on ollut pitkään yleisesti tiedossa, että useimmat ovat puhdasta satua ja valhetta. Itseäni nauratti suunnattomasti yhden "pakolaisen" tarina, jossa hänet oli mm. ryöstetty Englannin kanaalissa ja jotenkin tuntui maantieto erikoiselta, kun Suomeen oli tullut Ruotsin kautta, mutta Norjassa ei ollut poikettu.

Kun hakemus sitten tulee hylättynä, niin alkaa armoton puolustuksellinen puheenvuorojen tulva, siitä kuinka hädänalaisia voidaan lähettää epäinhimillisiin olosuhteisiin. Pahoin pelkään nyt, kun suurissa kaupungeissamme koitti vihreä aalto, niin puolustuksellisten puheevuorojen tahti kiihtyy. Erityisesti puolustuksellisissa puheenvuoroissa muistutetaan, että suurin osa tulijoista on lapsia ja naisia. Yllättäen suurin osa on poikalapsia, joiden todellinen ikä on jotain muuta kuin lapseksi luokiteltava.

Puolustukselliset puheenvuorot kertovat "pakolaisten" olevan hyvin koulutettuja ja haluavat työskennellä Suomessa. Mitenkähän on, sillä virallisen kanavan mukaan afgaaneista on lukutaitoisia noin 28 % ja suora lainaus: "Somaliasta luotettavia tietoja ei ole saatavilla." Puolustukselliset puheenvuorot toitottavat, että heitä tarvitaan työntekijöiksi. Kumma kyllä on se, että tuo kielitaito tuppaa jäämään hyvin heiveröiseksi ja tiedän näitä olevan paljon postin palveluksessa, joten en enää ihmettele sitä, että toimin viikottain postinkantajana, kun omaan laatikkoon on tullut muitten posteja ja luvattoman usein on omassa postilaatikossa aamun aviisin päällä kirje (posti salaisuutta ei ole, sillä naapuristooni jouduin viemään ikävän kirjeen, josta tiesi, että asiat eivät olleet kunnossa).

Kun hakemus on hylätty, niin luonnollisesti alkaa valitusprosessi ja apulaisia niiden tekemiseen riittää ja apua myös "pakolaisille" tarjotaan runsain mitoin. Tosin olen kuullut puolustuksellisten puheevuorojen valittava, että asianajajat eivät mielellään ota asiaa hoidettavaksi ja kehtaavat vielä pyytää maksua asian hoidosta. Kyllä on rasismi huipussaan.

Kun sitten tulee aika palata takaisin sinne, mistä on tullut, alkaa puolustukselliset puheevuorot vihaisiksi. Tämä nähtiin viime viikolla, kun afgaaneja aloitettiin palauttamaan. Vihreiden Ville Niinistö osallistui puolustuksellisiin puheevuoroihin, mutta valitettavasti ilman faktatietoja. Tosin hämmästyin suuresti, kun Ville pyysi anteiksi väärän tiedon välittämistä, sillä heikäläisille olisi luonnollisempaa ollut väittää, että he ovat saaneet virheellistä tietoa jostain viralliselta taholta. Puolustuksellisen puheenvuoron kiihkeimmän lausunnon loi Marjaana Toiviainen, joka suurin sanoin puolusti afganialaista perhettä. Suora lainaus:  "Facebookissa Toiviainen kirjoitti aiemmin päivällä ihmettelevänsä, kuinka Suomi voi palauttaa ihmisiä paikkaan, jossa ainoa peruste väkivaltaan, vapaudenriistoon, alistamiseen, pakkoavioliittoon tai elämänikäiseen orjuuteen voi olla sukupuoli."
Koko puolustuksellisen puheenvuoron voit lukea tästä:  https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/pakkopalautukset-afganistaniin-eivat-jattaneet-kylmaksi

Kysyn edelleen, että miten ihmiset, jotka ovat olleet erilaisissa konfikteissa vuosi tuhansia, ovat nyt muuttuneet hädänalaisiksi? Katuukohan tuo neljätoista vuotias lapsi speijaustaan koulun seinään, joka oli alkusykäyksenä tuohon Vähä-Aasian rähinään.

Nyt on hyvä kohta kysyä, että kuka auttaa kun kotoinen kansalaisemme saa hylkäyksen? Hoitovirheestä valittaminen on turhaa, sillä potilasvahinkolautakunta hylkää suurimman osan valituksista ja perusteluna on se, että toimenpide/hoito on tehty asianmukaisesti. Ainoa vika on vaan se, että ihminen ei toimi oppikirjan mukaan. Yksin jäät miettimään, kuinka tästä eteen päin ja vastinetta yrität tehdä ja usein sekin hylättynä. Tässä kohtaa on syytä antaa kunnia Vivianin äidille, joka toi esille terveydenhuoltomme raadollisuuden. Terveydentilan alennuttua on toistuvia sairauslomia ja lopulta lääkäri toteaa työkyvyttömäksi (pahimmassa tapauksessa on jo työnantaja käyttänyt veetto-oikeuttaan ja irtisanonut poloisen). Työkyvyttömyyseläke tulee hylkynä ja kuka rientää apuun. Vastaus on yksi selitteinen eli ei kukaan. Kukaan ei tule tai soita tarjotakseen apua valituksen tekoon. Sairaana/lääkittynä/toimintakunnottomana saat yksin yrittää pärjätä ja luvattoman usein myös valitus hylätään, koska se on puutteellisesti laadittu. Missään ei ole edes palvelunumeroa, johon soittamalla saisit apua. Niin ja byrokratiaahan oli hallituksen tarkoitus purkaa.

Kun minun rakas, pyhä peltilehmä jää ilman leimaa, niin se on epäoikeudenmukainen päätös, sillä hyvää huolta olen peltilehmästäni pitänyt ja onhan se sentään perheen jäsen (sillä on nimi, osoite, tunnistenumero ja rekkari). Em. puolustuksellisen puheenvuorojen perusteella vaadin ehdottomasti paikalle kriisiavun lohduttamaan minua ja tarjoamaan tuplaviskin ja sitten kunnon laatua (alle 12 vuotias on muuten sitten limua) sekä neuvomaan minua, kuinka virhe oikaistaan ja tekemään valituksen korjaamosta, joka on selvästi tehnyt virheen. Kyylärille myös rasisti syyte, sillä hän on ollut ehdottomasti minun pyhää peltilehmää vastaan, omien mieltymystensä vuoksi ja täten aiheuttanut minulle syvän, traumaattisen kokemuksen. Lisäksi kylpylä-hotellissa kuukausi ilmaiseksi ja kaikilla hoidoilla. Jääkaappi täyteen ruokaa ja kymppitonni vahingonkorvausta minun ja peltilehmäni kärsimästä henkisestä kärsimyksestä.

Suomi 100 vuotta osa IX

Tänään on palmusunnuntai ja pienet ja vähän isommat noidat tulevat ovien taakse "virpomaan" Tähän on syytä lainata erään vanhan karjalaisen sanoja:" Nykyaikaista virpomispalkan saalistusta ei silloin osattu lainkaan ajatella."

Virpominen on vanha karjalainen ja itärajan takainen perinne, joka juontaa juurensa ortodoksiseen tapaan, jolloin oli tapana herätellä palmusunnuntaina omaisia, kummeja ja naapureita pajunoksalla ja lukea samalla terveyttä edistäviä toivotuksia.

Kuinka pikkuinen Milja valmistautui virpomiseen. Jouluna saatujen karamellien paperit siloiteltiin ja laitettiin painon alle jo heti kun herkut oli nautittu. Matonkuteiden ja kankaiden leikkuiden jäänteistä otettiin kirjavat kankaan palaset talteen, joista sai myös kukkasia aikaiseksi. Kreppipaperista sai tehtyä monenlaisia kukkasia, mutta kaikilla ei tuohon ollut varaa, joten sanomalehdestäkin kukkia tehtiin.

Palmusunnuntaita edeltäneenä perjantaina haettiin pajun oksia ja erityisesti niitä, joissa oli jo "kissoja". Jos kevät oli ollut kylmä, niin valittiin niitä oksia, joissa silmut olivat isoimmat. Niitä ei haettu etukäteen, jotta kissoja saadaan vaan turvauduttiin siihen, mitä luonto kulloinkin antoi. Kukkia ja rusetteja oli tehty jo aiemmin (usein se aloitettiin jo laskiaisena, sillä vitsan piti olla kaunis).

Kukat ja rusetit kiinnitettiin pajun oksiin langalla. Varteen kiedottiin hapsutettu voipaperi tai vihreä kreppipaperi, siten, että kissat tai silmut jäivät näkyviin ja jos ei ollut kumpiakaan, niin leikattiin lehtiä varren koristukseksi. Paperi limitettiin ja aivan vitsan alaosassa se sidottiin nätiksi rusetiksi tai värikäs nyöripunos. Vitsoja valmistettiin siten, että jokainen virvottava sai oman vitsan.

Jännityksen täyteinen virpolauantai oli edessä. Ensin virvottiin omat vanhemmat ja jos talossa asui isovanhemmat, niin heidät myös. Virpolauantaina pukeuduttiin siististi ja kotoa matka jatkui  kummien luokse sekä tädit ja sedät seuraavana. Erityisesti kummille annetun vitsan piti olla kaunis.

Loruja oli monia ja aina tarpeen mukaan lausuttuna. Yleisin oli "Virvon varvon, vitsat käyvät, tulevaks vuueks, tuoreeks, terveeks." Osa lisäsi lorun loppuun myös sanat: "Siul vitsa, miul kosti." Kostia eli palkkiota ei tuolloin saatu heti, vaan se noudettiin pääsiäissunnuntaina. Kosti saattoi olla makeisia, nisu-ukko, kananmunia tai pieni esine.

Tässä vitsassa ruusut ovat kreppipaperia, samoin kuin tulppaanit, mutta niiden keltainen sisus on muistilehtiöpaperia. Narsissit ovat ohutta siivousliinaa, kun keltaista kreppipaperia ei ollut. Kukat saivat vielä lehtiä seurakseen, jotka on kiinnitetty vain tuolla varren peittämällä kreppipaperilla ja kun oksan haara oli alhaalla, niin siihen sai kätevästi päätettyä paperin rusetilla. Kuvakulma ei ehkä paras, mutta saaja oli ylpeä vitsastaan. Tosin tuokin on ihan muuta, kuin nykyisin muodissa oleva koivunoksa, jossa on jesarilla kiinni pari höyhentä.

Loruja oli lukuisia, kuten naimattomalle lausuttu: "Mie se virvon viisahast, taputtelen taitavast, rikkahaks, rakkahaks, ison talon emännäks/isännäks". Loruissa toivottiin tulevalle vuodelle kaikkea hyvää, kuten isännälle hyvää hevosta, emännälle leveätä perää (jo Kanteletaressa annettiin ohjeita, joissa nuorikon on kerrottava voin saannista päivittäin, vaikka sitä ei koko vuonna olisi pöydässä ollut [onhan tänään myös Mikael Agrigolan päivä, joten siteeraus Kanteletaresta on paikallaan])ja erilaisia terveyttä ja hyvää onnea toivottavia loruja.

Hieno perinne, joka on jäänyt elämään, vaikka siihen on yhdistetty länsi-suomalainen trulliperinne, jota idässä ei tunnettu. Tänään toki törmäsin hyviin virpojiin, joilla oli noita-asujen lisäksi kauniit vitsat. He osasivat myös kohteliaasti kysyä lupaa virpomiselle.

Ensin Pietari, sitten Tukholma

Ensin tehtiin Pietarin metroon pommi-isku ja tekijä yllättäen isis uskovainen. Neljätoista kuollutta ja yli viisikymmentä loukkaantunutta. Nyt Tukholmassa ajettiin kuorma-autolla väkijoukkoon. Tekijä jälleen isis uskovainen, mikä ei liene kenellekkään enää yllätys, kun näitä tapahtuu. Tukholmassa kuoli neljä ja loukkaantuneita toistakymmentä (viimeisempien tietojen mukaan).

Herää epäilys, ettei kauaa mene siihen, kun kohteena on Helsinki tai jokin muu, suuri kaupunki tai tapahtuma.

Kryptan osanotto ja voimia molemmille maille.