Aiheittain

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Tulihan se sieltä eli sateenkaaria osa II

Sukupuolinen tasa-arvokeskustelu käy vilkkaana. Eduskunnan äänestäessä puoltavasti tasa-arvoisen avioliiton puolesta, nousi mieleeni ajatus, että tahdon-porukalta tämä ei tähän jää. Luettuani päivän uutistarjontaa, niin sieltähän tuo jatko-osa kolahti.

Aloitetaan aihe suoralla lainauksella: "Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ViNO vaatii Suomea tunnustamaan kolmannen sukupuolen. ViNO sanoo liittokokouksensa tiedotteessa, että jaottelu vain naisiin ja miehiin rajaa osan ihmisistä pois, ja julkisissa yhteyksissä tulee käyttää kaikki sukupuolet huomioivaa kieltä."

Kolmanteen sukupuoleen määritellään pääasiassa henkilö, joka tuntee elävänsä väärässä ruumiissa, johon hänet on syntymästään määritelty ulkoisen sukuelinten mukaan (transsukupuoli). Osa heistä käy läpi lääketieteellisen hoidon muuttaakseen sukupuoltaan. Tätä on pidetty psykologisena poikkeavuutena, mutta myöhemmin sen on havaittu olevan aivotoiminnallinen.

Tuo vihreiden viesti kolmannesta sukupuolesta on hieman erikoinen eli hän henkilö, joka ei halua määritellä itseään mieheksi tai naiseksi. Miten halu määritetään? Puhutaanko nyt:
- transsukupuolista (väärän sukupuolinen ruumis)
- intersukupuolista (molempien sukupuolten sukuelimet)
- transvestiiteista (pukeutuminen vastakkaista, oma sukupuoli jää osin näkyviin)
- homoista/lesboista/bi (seksuaalinen suuntautuminen)
- drag-artisteista (taidelaji, jossa mies yliampuu naisen hahmon, voi olla edellisen ryhmän edustaja)
- stereotypia henkilöistä (mies osaa korjata auton, nainen ei)

Toinen lainaus: " Tasa-arvoa on edistettävä yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla. Sivistyneenä ja tasa-arvoa vaalivana maana Suomen on aika tunnustaa sukupuolen moninaisuus, sanovat ViNOn puheenjohtajat Ozan Yanar ja Saara Ilvessalo.".  Tällä taidetaan hakea luetteloni viimeistä, oletan?
Jos oletus pitää paikkansa, niin tätä olisin kaivannut 70-luvun lopussa, jolloin sovinistinen ammatinvalinnan opettaja esti pääsyni "miehisiin" ammatteihin valmistaviin kouluihin.

Tasa-arvoinen avioliittolakimuutos toi eroryntäyksen evankelisluterilaisesta kirkosta. Tätä on kritisoitu valtavasti. Kuitenkaan kukaan ei ole tullut ajatelleeksi asiaa yleiseltä kannalta. Miksi yhteisöstä (olkoon mikä tahansa) erotaan? Syy on ylen yksinkertainen eli petytään siihen, että alunperin sovituista säännöistä, arvoista, jne. luovutaan. Henkilökemia on sitten jo oma juttunsa.

Viitaten kappaleeseen kaksi eli ensimmäiseen lainaukseen, jossa todetaan, että tulee käyttää sukupuoletonta kieltä. Minä ja puolisoni saimme makeat naurut Ruotsin päätöksestä luoda sukupuolineutraali sana hon ja han lisäksi ja siitä tuli hen. Kielessä toisessa sana on ollut jo kauan ja tarkoittaa ihan muuta kuin hän. Toki, rikkaassa suomenkielessä on runsaasti sanoja sukupuolettomasti, mutta niitä pidetään halventavina eli sanat toi, noi, se, tyyppi, jne..

Sukupuolineutraali intti, jess. Ammoin tuli mahdollisuus tytölle päästä inttiin. Itse olin asetetun ikärajan jo ylittänyt ja siitä voivat kaikki Suomen upseerit kiittää luojaansa, kukin suuntauksensa mukaan. Arvatkaa kaksi kertaa, olisinko sopeutunut mielestäni järjettömiin sääntöihin. Tosin siellä olisi ollut vikiteltäviä poikia paljon ja valinnan varaa. Sukupuolineutraalia inttiä ei ole olemassakaan. On tyttöjä jotka siellä pärjäävät ja poikia, jotka lähtevät maitojunalla äidin helmoihin. Meissä on toiminnallisia eroja ja niitä tulee aina olemaan.


Presidentti esitti jo aikaisemmin uuden termin luomisesta, mutta se ei saanut tuulta purjeisiinsa. Onko syynä se, että perinteistä ei haluta luopua vaan sellainen halutaan kaikille?

Kuitenkin nyt tämä hölinä saisi jo loppua. Ensin tulivat postimerkit ja nyt nuo vaikeasta gynekomastiasta kärsivät piirroshahmot ovat tunkeutumassa jo makkariin. Mitä seuraavaksi? Hääyöt kirkoissa? Nähtäväksi jää.


Loppukaneetiksi iskee kielipoliisi. Se pahuksen toimittaja joka laati tuon ensimmäisen lainauksen, saa vanhan äidinkielen opettajani kääntymään haudassaan. Ja sanan eteen ei tule pilkkua.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Älä rääkkää sitä kääkkää, en mä rääkkääkään

Otsikko on vanha rallatus kouluajaltani. Kiusaajia oli jo silloin, mutta silloin oli keinot käyttää. Kiusaajat tiedettiin ja usein vanhemmat/opettajat lopettivat sen. Rehtorilla ja opettajilla oli valta lähettää häirikkö toisenlaiseen kouluun. Alkuaikana heidät lähettiin apukouluun, mutta myöhemmin tulivat tarkkailuluokat. Kumpaakaan ei enää ole.

Minun koulukiusaaminen loppui kansalaiskoulun ensimmäisen luokan osalta vanhempainiltaan, jossa isäni ilmoitti muille vanhemmille kokolailla suoraan: "Jos tytärtäni tarkoituksen mukaisesti tähän tahtiin rääkätään, en minä ota vastuuta, iskeekö hän kirveellä vai vesurilla.". Se loppui siihen, ilmeisesti muut vanhemmat tekivät selväksi jälkikasvulleen, että jos homma ei lopu, saatte seurauksen kärsiä ihan itse. Kansalaiskoulun viimeisellä lopetin erään pojan kiusanteon nyrkillä (hänellä kun oli viehättävä tapa laittaa kätensä tyttöjen haarojen väliin takaa päin), kun ei sanallinen ohjaus mennyt jakeluun. Opettajat olivat tietoisia tästä ja sanktiota minulle ei tullut, sillä tiesivät minun varoittaneen poikaa toistuvasti. Poju sitten siirrettiin toiseen kouluun. Puolisoni isä totesi pojalleen: "Iske takaisin, jos ei käsi yllä, niin ota kättä pidempää.".

Tänä päivänä on kaikki toisin. Koulukiusaaja saa ihan rauhassa rääkätä ja järjestelmä on täysin hampaaton. Usein opettajat ovat taivaallisen tietämättömiä asiasta, kun vanhempi ottaa asian puheeksi. Kiusauksen kohteeksi joutunut on se joka vaihtaa koulua. Kiusaajan siirtäminen taas leimaisi hänet poloisen ja se saattaisi olla hänelle jopa traumaattinen kokemus. Kriisiapua siten tarvitaan ja sekin kustantaa.

Siinä missä ennen puhuttiin selän takana ja kirjoiteltiin lappusia, niin hyökkäykset ovat tänään siirtyneet netin erilaisiin sovelluksiin (tosin tätä harrastavat aikuisetkin kun parisuhde on karahtanut karikolle). Toivosin tässä kohtaa, että lapset ja nuoret kertoisivat vanhemmilleen näistä ja toivoisin, että vanhemmat osaisivat opastaa nuorta, että tallentaisivat nuo kiusat, sillä rikostutkinnassa vaa'assa painavat todennetut faktat. Tosin luvattoman usein poliisikin viittaa tapauksille kintaalla rikoksen vähäisyyden varjolla ja pahimmat pölvästit todenneet vain, että tuo nyt on noita lasten touhuja. Ikävä kyllä, että tässä unohdetaan lordi Lyttonin kuolematon lausahdus, vuodelta 1839: "Kynä on miekkaa vahvempi.". Nyt ei ole kynää ja kaunokirjoituskin kouluista päättyy, mutta näppäimistöllä saadaan sama aikaiseksi, hyvässä ja pahassa.

Kiva koulu hanke on suunnattu koulukiusaamista vastaan, mutta valitettavan usein se ei toimi. Erään isän kommentin lainasin suoraan mediasta: "Satunnaisille kiusaajille keskustelutuokiot ehkä tehoavat, mutta ammattikiusaajat pitävät hanketta pilkkanaan. Opettajien kanssa keskustellaan ja anteeksi pyydetään, mutta sen jälkeen asialle naureskellaan sosiaalisessa mediassa.".

On ollut, on ja tulee olemaan näitä, joista haastateltu opettaja kertoi eli "Kouluissamme on parantumattomia "rikollisia", jotka vähät välittävät rangaistuksista, kielloista, sopimuksista tai muista sellaisista. Kiusaaja kiusaa koulussa ja vapaa-aikana netissä.". Näitä oli minunkin kouluaikana, kolme heistä on haudassa ja kaksi lienee edelleen linnassa. Tällaisille tyypeille puhuminen on ihan turhaa, sillä puhe valuu kuin vesi hanhen selästä. Heillä ei ole omaatuntoa, ei moraalia, ei etiikkaa, ei mitään muuta kuin MINÄ ITSE.

Lain mukaan on mahdollista erottaa häiriköivä oppilas kolmen kuukauden ajaksi, mutta Pyhä Peruskoulu kun on kaikkien oikeus, niin eihän sellaista voi tehdä, että oppilaspoloinen jää vaille perusopetusta, johon hän on lain mukaan oikeutettu. Erottamisajaksi oppilaalle tulisi järjestää opetussuunnitelma, jotta hän ei jäisi muista jälkeen. Tosiasiassa useat kiusaajat ovat oppilastovereitaan jäljessä vähintään pari vuotta. Tietenkin myös raha ratkaisee. Taloudellisesti halvempaa on se, että vanhemmat anovat kiusatun koulun vaihtoa ja kuljettavat oppilaan itse kouluun.

En tiedä mistä yhteiskuntaamme on pesiytynyt tämä kaikki suvaitsevainen yltiöhumanistisuus. Meidän "tavisten" pitää ymmärtää häiriökäyttäytyjää, kun sillä on ollut niin vaikea lapsuus tai jokin muu traumaattinen kokemus. Miksi pitää löytää aina ymmärrettävä syy? Eikö vihdoinkin voida todeta vanhanaikaisesti, että on ihmisiä, joista ei ikinä tule yhteiskuntakelpoisia. Tietysti moinen olisi rasismia, suvaitsemattomuutta, jne.

Ja sitten tuo Arkadianmäen pellesirkus ei saa mitään aikaiseksi. Opetusalan Ammattijärjestö on yrittänyt saada aikaan konkreettisia keinoja kiusaamisen lopettamiseen, mutta Lastentarhahallitus on niin suvaitsevainen ja ymmärtäväinen eli ei onnistu. OAJ:n lakiasiantuntija Nina Lahtinen sanookin loistavasti: "Mitä poliitikkojen esittämä koulukiusaamisen kriminalisointi muuttaisi, kun esimerkiksi pahoinpitelyt ja kunnianloukkaukset määritellään jo rikoksiksi. Kyse on enemmänkin siitä, että ymmärretään väkivallan vakavuus, vaikka tekopaikkana on koulu. Väkivalta on väkivaltaa koulussakin.". Kouluihin on nyt tullut sama ilmiö kuin sairaaloissa on ollut jo vuosikymmeniä eli hoitajan pahoinpitely ei ole pahoinpitely, vaan hoitaja ei ole ymmärtänyt potilaan sairauden aiheuttamaa käyttäytymisen muutosta. Samanlainen ilmiö on ollut opettajilla jo jonkin aikaa.

Niin opettajat kuin päiväkodin työntekijät ovat helisemässä kullannuppujen kanssa. On vanhempia, jotka viisveisaavat jälkikasvunsa toimista, sillä hän on niin vilkas ja aktiivinen, mutta hyvätapainen lapsi ja tällainen lapsi ei tee vanhempien mielestä mitään pahaa. He kieltävät jyrkästi, että heidän kullannuppu voisi painaa toisen pään vessanpyttyyn, kun se ei sovi hänen herkälle luonnolleen. On myös vanhempia, jotka vähättelevät tapahtunutta. Itse sain yhden pojan toimesta harpin piikistä tunneilla selkääni ja toistuvasti, sillä hän hakeutui usein selkäni taakse. Kerroin tästä vanhemmilleni, mutta äiti totesi: "Kaikki mikä on tiiliskiveä pienempää on rakkautta.". Isäni oli erimieltä aiheesta ja lopputulos näyteltiin kappaleessa kaksi. On myös opettajia, jotka sulkevat silmänsä. Lasten normaalia nahistelua, painia, jne. Täten osa ei tunnista toimintaa kiusaamiseksi. Toisilla saattaa syynä olla pelko joutua todistamaan. Otetaan esimerkiksi hatusta tempaistu taru, jossa opettaja joutuu todistamaan oikeudessa, että oppilaat Q, W, E, R, T, Y kaatavat oppilaan X maahan ja potkivat häntä ja upottavat nassun kuralätäkköön ja vaativat siitä juomaan. Opettajan naapurina on E:n perhe, harrastusporukassa W:n ja Y:n isä/äiti ja Q:n isä/äiti on kollega, R:n perhe on sukua ja T:n isä/äiti on paras kaveri. Tällöin on helppo ummistaa silmät.

Nina Lehtinen sanoo, että kaikki väkivaltatapaukset pitää viedä poliisin käsittelyyn. Poliisin resurssit ovat säästöjen takia niin minimissä, että aikaa jää juuri ja juuri kurkunleikkauskeikoille. Rikoslabrakin on jo avaruudellisessa kusessa. Kyllä poliisi haluaisi tutkia jokaisen väkivaltarikoksen, olkoon tekijänä kuka ja minkä ikäinen tahansa, mutta hampaaton laki tulee resurssipulan lisäksi. Sitten on tuo henkinen väkivalta. Moni heistä kokee sen pahempana kuin fyysisen väkivallan. Henkistä väkivaltaa on esim. nimitteleminen, julkinen nolaaminen, arvostelu vähättelevästi (esim. pukeutuminen, jne.) uhkailu väkivallalla, jne. Tämä ei ole useinkaan syyteoikeus rikokseen, sillä siitä ei useinkaan ole kuin sana sanaa vasten. Fiksu kiusaaja osaa pitää näppinsä erossa toimista, joista jää mustaa valkoiselle.


Ilokseni on mediassa kerrottu henkilöistä, jotka ovat puuttuneet kiusaamiseen. Se on yksi hailea oletko lapsi, nuori, aikuinen, vanhus. Kun näet kiusaajan tekevän temppujaan, niin puutu, sano sanasesi ja toivottavasti se on EI NOIN. 

maanantai 17. marraskuuta 2014

Turvattu vanhuus

Nyt on ollut viimeaikoina paljon uutisia, kirjoituksia, jne. vanhusten hoidosta ja erityisesti vanhusten kaltoinkohtelusta. Äärimmäisenä ääripäänä valehoitajan ylläpitämä hoivayritys, joka riisti hengen asiakkaaltaan ja runsaasti omaisuutta kaikilta asiakkailtaan.

Suomessa on jo pitkään ajettu alas ns. vanhainkotijärjestelmää. Tilalle on tullut kotihoito, tuettu kotihoito, tuetun asumisen asunnot, senioritalot, jne. Vaakakupissa on vain raha. Kotihoito on halpaa ja etenkin kun hoitajan toimii puoliso tai muu läheinen. Hintaa tulee lisää, jos ulkopuolista tukea tarvitaan. Tosin on tunnettua, että ulkopuolinen tuki verorahoilla kustannettuna on vain kurkistus ovenraosta. Tähän saumaan ovat iskeneet yksityiset palveluntarjoajat ja hinta/laatusuhde onkin sitten ihan jotain muuta.

Kun ihminen vanhenee, sairastuu tai vammautuu, on ihmisen suhtautuminen aiheeseen yksilöllistä, kuten myös toimintakyvyn aleneminen. Yksi pärjää loistavasti, vaikka raihnaisuus on toisen silmissä vaikeaa. Toinen ei pärjää, vaikka toimintakykyä olisi vielä jäljellä. Yleisin syy jälkimmäiseen on pelko. Muistisairaudet ovatkin sitten jo ihan oma osionsa ja näihin olen puuttunut jo useammissa kirjoituksissani.

Vanhuksen kotona asuminen mahdollisimman pitkään on nykyisin tavoitteena. Luvattoman usein hoivaa tarjoaa puoliso. Omaishoitajan työaika on 24/7 ja hän joutuu suoriutumaan sellaisista toimenpiteistä lyhyellä opastuksella, joita hoitajaopiskelija ei saa harjoittelujaksollaan edes suorittaa. Moni heistä uupuu työtaakan alla ja luvattoman usein tarvitaankin sitten kaksi laitospaikkaa. On jopa tapahtunut, että on jouduttu ottamaan avioero, kun hoitovastuu on kasvanut liian suureksi. Ikävä kyllä, myös surmia on tapahtunut.

Ennen oli kotisairaanhoito ja kotipalvelu, jotka olivat kunnallisia palveluja. Se aika on jäänyt taakse ja kunnallisina palveluina kotisairaanhoito on lähinnä lääkkeiden jako ja kotipalvelu kurkistus ovelta. Monelle vanhukselle tuo entinen palvelu oli tärkeää ja sen avulla selvittiin kotioloissa pitkään. Itse en työskennellyt koskaan kotisairaanhoidossa, mutta kolmen viikon harjoittelujakso oppilasaikana selvensi paljon sen aikaisesta toiminnasta. Kun kuuntelee nykyistä toimintaa, niin mietin oikeasti, että miten se silloin ennen toimi niin hyvin. Vai onko käynyt niin, että hoitohenkilökunta edellyttää kaiken sujuvan laitosmaisesti (tuskin kukaan enää tyhjentäisi avannepussia laskisankoon ja huuhtelisi sitä vanhalla Sampo-purkilla sekä tyhjentäisi vielä sen laskisangon)? Vai onko erilaiset säädökset tulleet vastaan? Asiakkaan vaativat vaatimukset vai omaisen?

Hoivayrityksiä on viimeisen viidentoista vuoden aikana noussut kuin sieniä sateella ja tänä vuonnahan oli loistava sienivuosi. Ikävä kyllä, on hoivayrityksistä tullut paljon kanteluja ja nyt myös somessa paljon kirjoituksia. Kun näitä on lukenut, niin ensimmäinen ajatus on rahanahneus. Vanhuksen ateriat ovat olleet peräti aneemisia. Lääkkeiden antamisessa, jakelussa on ollut paljon epäselvyyttä. Tässä kohtaa on ikävä asia otettava esille eli hoitavan henkilön kemikaaliriippuvuus. On ollut tapauksia, jossa asiakkaan lääkkeitä on pihistetty (avustaja jopa haki e-reseptilääkkeet, jotka päätyi omaan käyttöön vai peräti katukauppaan). Lääkärin määräämiä esim. haavanhoitoja ei ole tehty, peseytymisestä ei ole huolehdittu, jne.

Valvonta on onnetonta ja tyypillisimmin hoivayrityksen toimiin puututaan vasta sitten, kun on jo tapahtunut jotain. Miksi hoitaja surmaa? Taloudellinen hyöty on tutkimusten mukaan melko vähäinen syy ja tyypillisimmin, silloin kun asiakkaan/potilaan maallista mammonaa on mystisesti kadonnut ja joku kiinnittänyt huomiota katoamiseen. Erikoistutkija Martti Lehti arvioi syyksi: "Mahdollisuus leikkiä jonkinlaista jumalaa. Toinen on, että halutaan poistaa ihmisryhmiä, joilla ei ole oikeutta elää: yhteiskunnassa tuottamattomia, kuten vanhuksia ja kehitysvammaisia.".

En tiedä, onko nuoret tavoittanut tämä Helsinki Mission video, jossa näyttelijä harhaili pakkasessa, ilman päähinettä ja yöpaidassa (perustuen tositapahtumiin), sillä nyt on mediassa kerrottu useista tapauksista, joissa nuori on havainnut vanhuksen hädän/avuntarpeen ja auttanut, vaikka moni aikuinen on kävellyt ohitse. Kiitos ja kunnia näille nuorille.

Toisille vanhuus on kamala katastrofi ja toisille ihan jotain muuta. Sanoihan mummoni sisko, 80-vuotispäivänään, että nyt meni paras nuoruus ohitse. Jokaisesta meistä tulee kerran vanha, se on fakta homma. Vanhuutta yritetään peitellä erinäisin plastiikkakirurgisin keinoin, mutta kun kuvia on katsellut, niin lopputulos on jotakuinkin alienin ja ilmestyskirjan petojen välimaastosta. Ikävä kyllä, on vanhuudesta tullut rasite. Eläkeikää ollaan nostamassa, mutta kun ruumis on sanonut työsopimuksen irti jo alle kuuden kymmenen, niin työllistyminen on vaikeaa. Muistisairauksista Alzheimer on pahin, sillä se ei katso ikää. Olen nähnyt hieman yli nelikymppisen, joka ei enää osannut sanoa sanaakaan.

Miten haluaisin minua hoidettavan, kun olen vanha ja ehkä vähän raihnainen? Hoitotestamentti, vakavan sairauden varalle voidaan laatia, mutta ei ole lomaketta, missä minä ja puolisoni voisimme ilmoittaa hoitotahtomme vanhuuden varalle. Oma koti kullan kallis, sanotaan. Itse haluaisin olla kotona, mutta jos järkevä toiminta on kadonnut muistisairauden myötä ja se aiheuttaa vaaraa itselleni ja puolisolleni, niin toivoisin jonkun viheltävän pelin poikki. Pää toimii, mutta jalat eivät. Tällöin olisi mahtavaa, jos joku poikkeaisi päivittäin kurkkaamassa, meitä vanhoja, toisi puita sisälle, jotta uuniin voisin tulet virittää. Lämmittäisi padan ja kiukaan, jotta saunoa voisin ja tukisi lauteille nousun. Yhdessä voitaisiin leipoa, tms.

Epäilen kuitenkin, että tämä ei tule toteutumaan. Kuka enää viitsii vaivautua fyysiseen työhön? Entisellä osastolla luettiin vanhuksille, puhuttiin, ulkoiltiin, jne., kotisairaanhoidossa juotiin kaffit ja puhuttiin asiaa, asian vierestä tai täyttä puutaheinää. Jos vanhana saisin avustajan, niin voisiko hän viettää tunnin luonani ja heittää sikaa, heittää noppaa yatzy pelinä tai jopa shakkia, monopolia, Afrikan tähteä, coronaa, jne.


Nähtäväksi jää vai joudunko hoitajani surmaamaksi.