Leivon paljon, kuten tänäänkin tein sämpylöitä ja patonkia. Kaulinta kaivaessani osui katse vanhaan papeloon (tosin jotkut kutsuvat sitä pulikaksi). Kyseessä oleva kaulin on tarkoitettu karjalanpiirakoiden pohjien tekoon. Omani sain kolmi vuotiaana joululahjaksi mummolassa.
Mommoni teki karjalan piirakoita ja hänen papelonsa oli hyvin ohut ja voitte arvata, että pikkulapsen nakkisormet yhdistettynä sentin paksuisiin päihin on hivenen hankalaa. Mummoni ei ollut mikään kärsivällisyyden huippu, mitä tulee lapsien kanssa toimimiseen, joten kuorista tuli sanomista, kuten papelon käsittelystä. Kuori ei pyörinyt itsekseen papelon alla ja mummo turhaantui ja jouduin sivusta katsojaksi, kunnes oli aika täyttää piirakoita. Sain levittää puuron, mutta mummo nypytti riisi- ja perunapiirakat. Nakkisormilla sain muutaman yrittää, mutta tuhahdukset olivat sitten jo omaa luokkaa.
Äijä katseli tuolistaan uunin vieressä touhua, sanomatta sanaakaan. Yht'äkkiä hän otti uunin pankolta lampaannahkaisen, harmaan suikkansa ja läksi ulos. Ilmeisesti hän lähti liiteriin ja valitsi sopivan koivuhalon ja veisti minulle ihan oman papelon. Tästä tai lahjan saamisesta ei minulla muistikuvia ole enempää, mutta poloinen papelo on saanut kritiikkiä osakseen. Kävin aikoinaan piirakkatalkoissa, jossa ihmisille opetettiin piirakoiden tekoa.
Noissa kinkereissä minulla oli tuo oma papelo ja sain vanhoilta muoreilta pyyhkeitä, kun esittelin vääränlaisen papelon ja osa vielä kehtasi sanoa, että puhuin papelosta, kun pulikasta olisi pitänyt. Nämä muorit olivat kuin mummoni eli milloin kuori oli liian ohut (näkyi peräti kahdeksan kirkkoa läpi) tai liian paksuja (ei näkynyt kuin torni tai kaksi), puuroa liian vähän tai sitten liikaa ja rypytyskin epätasainen, liian tiuha tai liian harva.
Viittasin myöhemmin kintaalla moisille kinkereille, kaikella kunnioituksella toki ja totesin, että pitäkää tunkkinne. Teen yhä piirakoita tuolla vanhalla papelolla vaikka olen jo vanha. Mummolta opin myöhemmin, että miten piirakan kuori pyörii papelon alla itsekseen, mutta sen fysiikan lakeja en tunne, niin vain tapahtuu.
Ei kun napostelemaan.
Kun tuo "et osaa tehdä mitään oikein"-asenne alkaa heti ensimmäisestä yrityksestä ja jatkuu aina vain, uhri menettää itseluottamuksensa yrittää enää mitään. Tämä omasta kokemuksestani. Menetettyä itseluottamusta on lähes mahdotonta rakentaa enää aikuisenakaan uudelleen, etenkin kun henkistä väkivaltaa harjoittavasta henkilöstä on vaikea päästä eroon (äitini). Kymmenen vuotta jatkunut syrjintä koulussa ei laisinkaan helpottanut. Kun tarpeeksi kauan ympäristö toistaa, että olet kyvytön paska, siihen alkaa uskoa itsekin.
VastaaPoistaIkää on jo yli kolmekymmentä, enkä edelleenkään osaa oikein mitään kunnolla enkä juuri pysty tarttumaan toimeen. Mediasta saan joka päivä lukea/kuulla, miten suomalaismies on maailman huonoin ihminen eikä osaa tehdä mitään oikein. Välillä joku otsikko on luokkaa "suomalaiset miehet ovat paskahousuja, ryhdistäytykää!" ymmärtämättä, että vain lyö lyötyä lisää.
Länsimaat kuolevat alentavaan ja mitätöivään kasvatukseen. Ihmisten, etenkin poikalapsien, itsetunnon tuhoaminen on tie kohti helvettiä. Kansallisella tasolla tuhottu itsetunto johtaa kansalliseen apatiaan. Valtion oikeuskoneisto pitää myös huolen, että kaikki vastarintaa yrittävät tukahdutetaan. Lopulta tämä johtaa kyynistymiseen ja kyvyttömyyteen nousta vastarintaan. Silloin tie ulkoisille valloittajille on auki.
Jos koskaan tapahtuu niin, että minulla on lapsia, heidät kasvatetaan kannustavasti ja positiivisella ilmapiirillä. Lapsen ensimmäiset, hassunmuotoiset karjalanpiirakat ovat oikein hyviä ja hän saa leipoa niitä lisääkin. Oma esimerkki on tärkein. Oppi karttuu ja tarkkuus paranee hiljalleen.
Tervehdys Tuumailija!
VastaaPoistaHyvin kuvattu. Itse olen kylläkin ollut jääräpäinen omantienkulkija, joka vaan sisuuntuu vähättelystä.
Juu, ei ne ensimmäiset mitään taidonnäytteitä ollut ja jos kuoresta ei tullut pyöreää niin pikkumummo (mummoni äitipuoli) sanoi, että veitsellä sen saa pyöreäksi ja tämä oli mielestäni oiva vinkki lapsena.