Trulliperinne taas on kotoisin Länsi-Suomesta, jossa mokomat ilkiöt veivät karjaonnen menessään. Näiden torjuntaan kuului pääsiäiskokko. Uskottiin, että pitkäperjantain ja lankalauantain välisenä yönä jumalan suojelus on ohuimmillaan ja siksi noidat saivat vapaasti rellestää. Navettojen turvaksi vietiin virsikirja ja jopa elohopeaa.
Nyt virvontaperinteessä on yhdistynyt pahuus ja siunaus. Vaatetus on noitamaista, mutta yllättäen virpomisen lorut ovat säilyneet pääosin karjalan murteisina.
Itse olen siirtokarjalaisen puolikas ja erilaisista tavoista olen kuullut mummoni (jos eläisi olisi 111 v.) ja äiteni (liki kahdeksankymppinen). Heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan koristeltiin vitsat kauniisti. Saadut makeispaperit säästettiin tätä tarkoitusta varten ja ne oli kirjan väliin laitettu suoristumaan. Matonkuteiden leikkuusta tai vaatteiden teosta jääneet kangaskappaleet myös talletettiin. Matonkudetta jätettiin hieman talteen vitsojen oksien kietomiseen tai voipaperista (jos sitä ei ollut, niin pakkauspaperista) leikattiin hapsureunainen kääre oksille. Pajunkissat jätettiin kääreen ulkopuolelle.
Mummoni asuinalueella puhuttiin virpolauantaista eli virvottiin palmusunnuntaita edeltävänä lauantaina. Kosti eli palkka saatiin vasta pääsiäislauantaina eli viikon päästä sopi hakea. Ne olivat usein ruokatarvikkeita ja tyypillisesti nisu-ukko, jolla oli rusinasta silmät, suu ja napit rinnalla. Itsekin tuollaisen sain mummoltani. Äite-muorin sisar antoi erilaisen esineen. Yhtenä vuonna saimme sisarusten kanssa lasikanan, jonka sisällä oli makeisia. Saimme myös puisen opiskelijan ovivalon, jonka koloihin voi asettaa valitun tilanteen, esimerkiksi "lukemassa". Muistoina nuo ovat edelleen ja niitä on paljon erilaisia.
Kun olin lapsi, niin markkinoilla oli kreppipaperia, josta äite opetti tekemään erilaisia kukkia. Ruusuja, tulppaaneita, narsisseja, jne. Näitä näpertelimme lastenhuoneen pöydän ääressä. Koko perheen voimin haimme pajun oksia (mahdollisimman monihaaraisia), joihin kiinnitimme tehdyt kukkaset. Varsi kiedottiin vihreällä kreppipaperilla tai hapsuisella voipaperikaitaleella, jotka peittivät kukkien sidontalangat ja niiden avulla sai kukkiin lehdet. Kaitaleita ei sidottu vitsan loppuun, vaan ne käärittiin hieman takaisin ja ensimmäisen haaran kohdalla tehtiin rusetti.
Virvonnan kohteena olivat vanhemmat, isovanhemmat, kummit, sedät ja tädit, enot ja vain lähimmät naapurit. Siis meidän kolmikon aikana. Kylillä kiertäminen ei ollut sopivaa. Virvottaessa pukeuduttiin pyhävaatteisiin.
Perinteet muuttuvat ja on hienoa, että tuo vanha karjalainen tapa on säilynyt. Minä yritän ymmärtää näitä trulleiksi, noidiksi, jne. pukeutuneita, sillä onhan se lapsista hauskaa. Tosin en ymmärrä lainkaan kiertelevää teiniä, jolla on yksinäinen, hento koivunoksa ja siinä pari höyhnetä rumasti teipattuna. Liekö kerjäämässä röökirahaa. Takavuosina yksi kirjoittikin yleisönosastossa, että tällaiselle virpojalle löi kouraan suoraan vajaan röökiaskin.
Lorut, joita virpoessa käytetään ovat onnea tuottavia, joissakin vanhoissa loruissa on myös palkan maksua koskevia loruja. Meillä oli käytössä seuraava: "Virvon varvon, vitsat käyvät, tulevaks vuueks, tuoreeks, terveeks.". Loru ei edellyttänyt palkkaa, vaan virvottavalle toivotettiin kaikkea hyvää. Naimattomalle oli oma lorunsa eli "Mie se virvon viisahast, taputtelen taitavast, rikkahaks, rakkahaks, ison talon emännäks/isännäks.". Valitettavan moni vaan lausuu: "Virvon varvon, vitsa sulle, PALKKA MULLE.". Kuulostaa minusta kerjuulta (vanhojen lorujen uhkauksilta eli jos et luppaa munnaa, nii haukka kanases viäp) ja monelta olen kuullut, että annettua palkkaa on alettu kritisoida jo saamisvaiheessa.
Joka tapauksessa on hienoa, että yksi vanha perinne säilyy. Toivon kuitenkin, että vanhemmat opettavat lapsilleen, että kaikki eivät halua tulla virvotuksi, siksi onkin hyvä kysyä lupa. Takavuosina oli lapsia, jotka aloittivat lorunsa ja jos heille kertoi, että en toivo virpomista, niin suuttuivat ja vaativat PALKKAA, kun ovat tulleet.
Toinen etikettisääntö on se, että annettu palkka otetaan kiitollisuudella vastaan, oli se sitten miten pieni tahansa. Ei ole oikein vaatia rahaa ja jos saa viisi senttisen, niin ei pidä kritisoida, sillä monella ei ole varaa enempään. Makeisten kokoa ei myöskään pidä kritisoida, sillä jos käy useita virpojia, niin välttämättä ihmisellä ei ole varaa suurikokoisiin pääsiäismuniin jokaiselle virpojalle.
Kolmas sääntö on se, että panosta vitsoihin, sillä se saa paremman vastaanoton, kuin tuo koivun rankanaan, ilmaistointiteipillä kiinnitetyt kaksi höyhnetä.
Neljä sääntö on se, että älä aloita aamu varhaisella.
Mitä tapahtuu virpovitsalle myöhemmin?t Yleisesti vitsat jäivät navettaan (karjan suojaksi), kun oli eläimet virvottu ja helatorstaina ne poltettiin. No, mummoni vei ne pääsiäisen päätteksi huusin koristeeksi ja monta vuosikertaa siellä olikin, ennenkuin huussivanhus sortui vanhuuttaan ja hautasi monen vuoden vitsat.
Oikaisin hieman eli minä en pystynyt hakemaan pajunoksia, joten varsi on sireeniä. Takavuosilta oli jäänyt vain vihreää ja punaista kreppiparia. Tulppaanin sisus on vain muistilehtiön keltaista paperia hapsutettuna. Narsissit ovat siivousliinaa. Tosin äijävainaa (kertomuksessa esiintyvän mummon aviomies) sanoi: "Kun keinot loppuu, niin otetaan konstit avuksi.".
