Lehtien palstoilla on tänään ollut sivukaupalla tekstiä Osaman kuolemasta. Hänhän oli yksi etsityimpiä rikollisia, ihmisyyttä vastaan. Terroritekojen uhrien omaiset ovat riemuissaan ja muslimimaailma repii partojaan.
Itse en vieläkään pysty muistelemaan tuota kymmenen vuoden takaista terroritekoa kuivin silmin. Kuka muistaa lehtikuvan, jossa nainen astuu raunioista tyylikkäässä jakkupuvussa, yltä päältä pölyssä, asiakirjasalkku kädessään ja katse täysin tyhjänä? Tänä päivänä on hänen katseensa yhä tyhjä. hän on elävä muumio. Mitä se minua liikuttaa? Liikuttaa paljon, sillä hänen piti perheineen tulla käymään luonamme seuraavana kesänä. Pojat olivat jo valinneet teltta-asumisen vierailun ajaksi ja halunneet opetella suomenkieltä. Eivät tulleet, kiitos Osaman ja hänen johtamien hihhulien vuoksi.
Islam on uskontojen keskuudessa varsin uusi, mutta sen ääriuskovaisten pahat teot jatkuneet jo alusta alkaen. Mikä ihmeen pyhä sota? Miten sota, kaikkine kauhuineen, voi olla pyhä? Jos ajatusmaailma on tuollainen, niin mielisairaaloita saisi rakentaa paljon enemmän.
Ja sitten se naisten kaapu, joka peittää kaiken. Ranskassahan se julistettiin pannaan. Ja niin pitäisi muuallakin länsimaissa. Kuka länsimaissa peittää kasvonsa? No, ainoastaan henkilö, joka on syyllistynyt lainvastaiseen tekoon ja haluaa estää tunnistamisensa. Minä en ota kyllä yhtään kaapuniekkaa kyytiini. Mistä minä tiedän, onko sen alla ukko vai akka, aseeton vai hampaisiin saakka aseistettu ja mistä sen, että höylättävissä korteissa kuittauksen tekee juuri se Fatima, jonka nimi koreilee kortissa?
Ei yksi pääsky kesää tee eikä yhden terroristin poistaminen tee rauhaa, sillä aina löytyy joku hihhuli ison hihhulin paikalle ja meno jatkuu entiseen tahtiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti