Media jaksaa yllättää, sillä tänään oli suurena huolenaiheena se, että peruskoulun jälkeen tulevat oppilaitokset joutuvat antamaan tukiopetusta matematiikassa. Monille aloille ei löydy enää asiantuntevia työntekijöitä, sillä koulutuksiin hakeutuvat opiskelijat eivät hallitse perustaitoja. Opinahjot ovat siis joutuneet järjestämään kursseja alkeisopetuksesta, että opiskelijat saavuttavat sen tason, jotta varsinainen opetus voisi alkaa.
Ennen oli kansa- ja kansalaiskoulu tai vaihtoehtoisesti kansa- ja oppikoulu. Tämän katsottiin asettavan lapset eriarvoiseen asemaan. Ensin mainitun koulutuspohjan valitsivat yleensä ne, jotka eivät olleet lukumiehiä, vaan kädentaitajia. Kansalaiskoulussa kädentaitotunteja olikin runsaasti. Oppikouluun hakeutuivat lukumiehet ja oppikoulun kuusivuotisen jakson päättyessä he joko jatkoivat lukiolinjalla tai suuntasivat muihin opinahjoihin. Kansalaiskoulussa, teoria aineissa, menestynyt oppilas saattoi lyhyellä kaavalla suoritetuilla lisäopinnoilla, jopa tenttimällä, päästä suorittamaan oppikoulun oppimäärän ja päästä jatkamaan lukioon. Lapsi saattoi siis olla myöhäisherännäinen.
Peruskoulu, yhdeksän luokkaa, kaikille samanlainen opetus. Tarkoitus oli saattaa kaikki samalle viivalle perustaitojen kanssa. Ei enää erottelua lukumiehien ja kädentaitoisten välillä. Valitettavasti peruskoulusta on tullut purkillinen Pilttiä. Vaatimustaso oppiaineissa vaikuttaa olevan peruskoulun alkuvaiheen tasokursseista se suppea. Mediassa on ollut puhetta, matematiikan lisäksi, oppilaista, jotka säälivitosin pääsevät rämpimään peruskoulun läpi. On oppilaita, jotka eivät osaa lukea tai kirjoittaa lainkaan. Muista oppiaineista puhumattakaan.
Itse olen aina ollut numeerinen ihminen, jo lapsena. Pelit ja leikit, joissa käytettiin numeroita, olivat minulle helppoja, kuten veljellenikin. Sisareni (puolitoista vuotta nuorempi) hallitsi numerot heikosti ja kansakoulua käydessään, opetin hänelle isot luvut. Paljonko on nollia tuhannessa, sadassa tuhannessa, miljoonassa ja miten ne kirjoitetaan. Sisareni ei kuitenkaan osannut auttaa lapsiaan näiden isojen lukujen käsittelyssä, kun heidän vuoronsa tuli. Sisareni hallitsi ne mielessään, mutta ei osannut tuoda tietoa ulos. Hän ohjasi lapsensa luokseni ja kävimme ne läpi. Nuorin heistä kiinnostui tällöin niiden jakamisesta ja kertomisesta, vaikka koulussa tällöin oli noita laskutoimituksia vasta harjoiteltu ykkösillä. Kerroin hänelle, että niitä lukuja käsitellään näin. Lapsi pohti hetken ja suoritti jakolaskun, jossa jakajana oli tuhatluku ja jaettavana satatuhatluku, joiden numerot hän kirjoitti paperille lonkalta. Kysyipä vielä, että miten lasketaan, jos siinä on pilkku kuten kauppakuitissa. Kerroin ja lapsi suoritti laskutoimituksen summittaisilla luvuilla, paljonko rahaa jäi ostosten jälkeen. Kysyn nyt teiltä, hyvät vanhemmat, vakavan kysymyksen. Kun lapsi kiinnostuu numeroista ja kirjaimista, oletteko lapsen rinnalla ja kerrotte tietonne lapsen kehitysasteen huomioiden vai odotatteko, että koulussa oppivat? Jos ette itse taida, uskallatteko pyytää avuksi (sisareni tavoin) setiä, tätiä, kummeja, isovanhempia tai ystäviänne?
Kansalaiskoulussa minulle oli matematiikassa vaikein osa-alue geometria ja turhauduin tunneilla, kun se ei avannut oviaan minulle. Kysyin sitten kerran opettajaltani, että mihin tarvitsen geometriaa, sillä en aio ryhtyä matematiikan opettajaksi. Hän vastasi minulle: ”Ajattele, että hankit itsellesi kodin ja ryhdyt sitä kalustamaan. Sinun tarvitsee tällöin miettiä huoneita, missä ovat ikkunat ja ovet sekä sitä minkä kokoisen pöydän, vuoteen, kirjahyllyn tai hellan sinne voit sijoittaa. Sekin on kaikki geometriaa”. Hän näillä sanoilla avasi ovet minulle ja tajusin käyttäneeni geometrian osa-alueita koko lapsuuteni. Kotipihan jaoin osiin, sektoreihin (no, se nyt kuuluu lähinnä ympyröihin, mutta kuitenkin), jotka haravoidessa pihaa, laskin mielessäni, kuinka laajan alan olin puhdistanut ja paljonko oli vielä jäljellä. Olin lisäksi aina miettinyt, montako kynää voin uuteen penaaliin laitta, että sinne mahtuu myös viivoitin, pyyhekumi ja teroitin.
Onko syy matematiikan heikkoon hallintaan opetuksessa? Osaako opettaja havainnollistaa asiaa lapselle käytännön esimerkein, kuten oma opettajani teki. Tappaako peruskoulu lapsen luovan ajattelun? Perustuuko opetus peruskoulussa muinaiseen intti käskyyn: Mene ja tee tuo ja palaa uudestaan käskynjakoon? Onko lapsille, joilla matematiikka on hallussa tai oivalluksin esille tulevana, tarjottava mahdollisuus opiskella ja oivaltaa lisää? Kouluun olisi kenties perustettava matematiikka kerho? Ennen muinoin oli olemassa apukoulu, johon sijoitettiin ne oppilaat, jotka eivät menestyneet normaaliopetuksessa. He saivat opetusta suppealla tavalla ja suurin osa heistä saavutti perustiedot, joiden avulla he selvisivät ammattikoulusta ja saivat itselleen ammatin. Onko kaiken syynä se, että jokaisella on samat edellytykset kaikkeen (kuten tekstissäni Opetusministeriö on huolissaan)? Nykyisin oppiaineissa edetään keskitason mukaan. Lukumiehet ja kädentaitajat jäävät väliinputoajiksi. Kiusaajia koulussa ovat molemmat.
Tämä ei ole laskentoa vaan matematiikkaa, mutta elämän matematiikkaa. Laske oma päiväsi, hyvä vai huono.
Elon matematiikan mukaan yksi plus yksi on aina kaksi. Elämän matematiikassa kuitenkin yksi plus yksi on aina vähintään kolme kokonaislukua, riippuen käytössä olevien parametrien määrästä ja niiden suhteesta toisiinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti