Kirjoittaminen on mukavaa puuhaa ja nykyisin myös erittäin helppo julkaista erilaisilla alustoilla. Ainoa, mikä on pysynyt paikoillaan on qwerty-järjestelmän näppäimistö ja siihen se sitten jääkin. Ennen muinoin, jos tekstinsä halusi julki tuoda, niin vaihtoehtona oli sanomalehden yleisönosastot ja omakustanteet.
Välineet ovat muuttuneet vuosien saatossa merkittävästi ja kuusikymmenluvulla tuli jo matkakirjoituskone, perinteisen pöytäkirjoituskoneen rinnalle.
Isin mekaaninen, Consul-merkkinen matkakirjoituskone, jolla oli oma salkku ja joissakin kone itse oli kiinni salkussa. Tämän sai siitä kylläkin irti. Itse työskentelin konekirjoittajana terveyskeskuksessa ja siellä taottiin Olympia merkkistä kirjoituskonetta. Mekaaniset koneet tarvitsivat tavitsivat voimaa sormissa, jotta paperille jälki jäin ja vielä lujempaa sai paukuttaa, mikäli joutui kalkkeeripaperin läpi lyömään saman aikaisesti tekstiä neljässä kerroksessa.
Voi sitä onnen päivää, kun saimme kahdeksankymmentäluvun lopulla kaivatut sähkökirjoituskoneet. Vanhaan Olympiaan verrattuna oli näppäimistö höyhenen kevyt ja pois jäi myös korjauskumikynä, sillä laitteissa oli korjausnauha vakiovarusteena.
Kahdeksankymmentä luvun puolessa välissä lähdin opiskelemaan viimein ammattia ja ajattelin, että koulutöitä olisi helppo tehdä kunnon koneella ja ostin Brotherin EP 42. Siinä oli jo pieni muisti eli talteen sai vajaan sivun verran tiukkaa tekstiä. Tietysti nälkä kasvaa myös tietotekniikan suhteen, joten oli aika päivittää.
Vaihdoin sitten tehokkaampaan EP 44, jossa oli ruhtinaallinen kuudentoista merkin näyttö. Näin sai lukea tekstin ensin ja korjata virheen, ennenkuin tekstin "tulosti" paperille. Muistia oli jo toista sivua tiukkaa tekstiä. Näin saatoin huijata opettajia, jotka vaativat aina opinnäytetyöt kahtena kappaleena ja kalkkeeria ei saanut käyttää. Minun tarvitsi vain toistaa tulostus muistista, joten pääsin helpommalla kuin oppilastoverini, jotka mäikyyttivät vielä tekstin perinteisellä kirjoituskoneella.
Laitteessa oli myös laskin ja lukemattomia erikoismerkkejä, jotka nykyisin tietokoneella löytyvät erillisestä merkkivalikosta. Yksi hienous oli myös, että laitteella saattoi kirjoittaa lämpökäsitelylle paperille, jolla harjoitushommia oli halvempi tehdä, sillä muste nauha oli kertakäyttöinen ja melko hintava. Kun värinauhakasetin hinta kipusi 90 mummon markkaan, niin otin avuksi tietokoneen tulostimen, sillä laitteessa oli pistoke sitä varten. Ja tekniikka jatkoi kehitystään.
Tosin olin jo kahdeksankymmentäluvun alussa tutustunut PC:n, sillä tehtaan ATK-päällikkö esitteli Mikro-Mikko II:sta. Oman PC:n hankin 1991 ja se oli arvokas paketti. 14 " näyttö, keskusyksikkö, näppämistö, hiiri ja tulostin maksoi 19500 mummon markkaa. Kuvaa sittä en löytänyt ja itse laite on komerossa. 386:nen on edelleen toimintakuntoinen muutoin, paitsi biosia ylläpitävä paristo on virtansa hukannut eli jos tahtoo käynnistää, niin bios on järjestettävä uudelleen. Tosin siinä oli jo pelejä, joten päivän sai kulumaan sateella mukavasti.
Nykyisin on käytössä yhdeksänkymmentäluvun tietokonepöytä, mutta tekniikka on muuttunut. Kuvasta poiketen läppäri poistui kovalevyn sanottua työsopimuksen irti ja nyt homman, näppäimistön ulkopuolella hoitelee Dell:n Optiplex 990. Kuvan ottohetkestä ei juuri pöytä ole siistiytynyt, sillä aina siellä on jotain muistilappua, milloin mihinkin aiheeseen.
Hauskaa pääsisäistä lukijoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti