Koulutus on yleisesti laskenut OECD-maiden tilastoissa Turkin ja Chilen välille. Suomalaiset nuoret eivät enää kouluttaudu pitkälle. Myös Pisa-tutkimuksessa sijoituksemme on laskenut. Näihin asioihin ollaan Suomessa viimein heräämässä. Puhe kuitenkin suuntautuu, ongelmien sijaan, rahoituksen riittämättömyyteen.
Koulutuksen yksi ongelma alkaa jo alaluokilta, sillä oppimisongelmaiset ja käytöshäiriöiset on tungettu samaan luokkaan muiden kanssa. Heille ei kuitenkaan ole järjestetty tukea tavallisiin luokkiin tarpeeksi, joten he putoavat kyydistä ja häiritsevät koko luokan opiskelua. Olisi syytä pohtia, että olisiko sittenkin syytä palata vanhaan eli tarkkailuluokat ja pienryhmät takaisin. Vai onko jo syytä, nuorten yhä huononevan mielenterveyden takia, palata apukoulutasolle, jossa osa koulun työntekijöistä oli mielisairaanhoitajia.
Toinen ongelma on koulutuksen itseohjautuvuus. Opettaja ei enää opeta, vaan oppilaan pitää ratkaista ongelma itsekseen. Kaikilla tätä itseohjaavuuden kykyä ei ole, ennen kuin aivot valmistuvat lopullisesti eli noin 25 vuotiaana. Pitäisikö tässäkin palata vanhempaan opetusversioon. Muistan, kun kävin aikuiskoulutuksen läpi. Kysyimme opettajalta, että kumpia on vaikeampi opettaa, nuoria vai aikuisia. Hän vastasi, että nuorten opettaminen on helppoa, sillä he nielevät kaiken opetuksen, mutta järjestyksen pidossa on ongelmia. Aikuisten opettaminen on vaikeampaa, sillä kuri kyllä pysyy, mutta he kyseenalaistavat lähes kaiken.
Kolmanneksi syyksi laittaisin syyn luokattomuuteen. Enää ei uusissa kouluissa istuta pulpettien ääressä, vaan tilat on yhteneväiset isommalle ryhmälle. On sohvia ja ryhmäpöytiä. Tämä taas vaatisi sitä itseohjaavuutta.
Lisäksi suurissa kaupungeissa on paljon kielitaidottomia matuja. He eivät selviä edes peruskoulusta kunnialla ja suurin ongelma on kielitaidottomuus. Näiden opiskelijoiden mahdollisuudet toisen asteen koulutukseen on heikot. Jos ala- ja yläkoulujen luokilla on paljon matuja, se myös heijastuu kantasuomalaisten opiskeluun, joka jää heikommaksi, sillä opettajan aika menee matujen huomioimiseen.
Korona aikana tehtiin digiloikka, joka osoitti, että kotoa käsin voi opiskella. Tosin nykynuorisolla on älykapula liimaantunut käteen ja sitä selaillaan niin vapalla kuin oppitunnillakin. Varsinainen lukeminen on monella jäänyt heikolle tasolle. Pitkään tekstiin ei ole kykyä paneutua, kun on totuttu lyhyisiin viesteihin ja lyhenteisiin. Kouluissa ei enää liene lukutunteja, joissa luettiin kirjoja. Tosin ajattelen kouluja oman käsitykseni pohjalta ja niistä ajoista on jo yli viisikymmentä vuotta ja kun aloitin koulutieni, niin koulua käytiin myös lauantaina.
Toisen asteen opintojen suorittaminen on monelle vaikeaa ja matuille mahdottomuus. Peruskoulun yläasteella stressataan jo jatko-opiskeluja. Harva 15-vuotias vielä tietää, että mitä haluaan isona tehdä. Moni nuori, ainakin erilaisten tutkimusten mukaan, haluaa helpon työn ja kivan työyhteisön. Myös tutkimusten mukaan nuorten käsitys monista ammateista on vanhanaikainen, eikä tiedosteta sitä, että homman monesti hoitavat koneet, esimerkiksi konepajatyö.
Lukio on osalle vaihtoehto, jos peruskoulun arvosanat riittävät ja sekin on stressin aihe. Lukio on hyvät välivuodet pohtia, että mitä tekee isona. Kaikista ei tule korkeakouluopiskelijoita ja huuhaa tieteilijöitä suojatyöpaikoissa on meillä jo liikaa.
Mitä tekee opetusministeriö ja opetusministerinä hetken vielä oleva Li Andersson. Ongelman maton alle lakaiseminen on karhun palvelus kaikille ja etenkin suomalaiselle yhteiskunnalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti